Vainosta

Vaino ei ole sitä, että valtaapitävän eliitin jäsen sanoo julkisella foorumilla poliittisen mielipiteen ja toimittavat vaativat siihen kommentteja, omat ja liittolaiset penäävät selityksiä ja poliittiset vastustajat hyökkäävät. Vaino ei ole edes sitä, että poliitikosta tehdään pilkkaa ja satiiria. Se on politiikkaa.

Vaino on kieroja katseita kadulla ja palvelun kieltämistä kaupassa, kun joku kuulee sinun puhuvan äidinkieltäsi.

Vaino on sitä, ettet saa kävellä kadulla rauhassa vain sen takia, mitä olet.

Vaino on edustamasi ihmisryhmän niputtamista yhteen ja sitä, että sinua vaaditaan tilille kenen tahansa tämän ryhmän jäsenen tekosista.

Vainossa sinulta viedään nimi ja annetaan uusi: neekeri, jutsku, hintti, hurri, apina, huora, vinosilmä, ählämi, musulmaani, kerettiläinen, ryssä. (Tarkennettakoon, että kepulainen, kokkari, persu, vassari, kommari, tai vaikka viherpiipertäjä kuuluvat ylimpänä mainittuun politiikan tai poliittisen satiirin maailmaan, ja niitä pitää jaksaa.)

Vaino on sanoja, jotka sulkevat sinut täydellisesti ”meidän” ulkopuolelle.

Vaino on ympäriltäsi kaikonneita ja muualle katsovia ystäviä ja naapureita.

Vaino on kysymyksiä, johon on mahdotonta vastata oikein.

Vaino on epäilyksiä ja syytöksiä, joista ei koskaan voi täysin puhdistautua.

Vaino on sitä, että joudut pelkäämään viranomaista, vaikka olisit uhri.

Vaino on takavarikoituja henkilöllisyyspapereita, mielivaltaisia päätöksiä ja epätietoista jonotusta.

Vaino on suljettuja sanomalehtiä, kiellettyjä sivustoja, sähkökatkoja ja poiskannettuja tietokoneita.

Vaino on muureja, aitoja, valvontakameroita, vartijoita ja tarkastuspisteitä, jotka ovat olemassa sinua varten.

Vaino on kadonneita sukulaisia, perheenjäseniä ja ystäviä.

Vaino on murrettuja raajoja, katkottuja sormia ja ruhjottuja ruumiita.

Vaino on sitä, kun suurin onni on se, ettei kukaan huomaa.

Vaino on pimeän pelkoa. Vainoaja antaa omille demoneillensa vainotun nimen, mutta lopulta vainottu saa pelätä pimeitä katuja.

Posted in Uncategorized | Tagged | 1 Comment

Maailma maalaiskylässä

Milloin monikulttuurisuudesta tuli painajainen, jota vastaan kansanedustaja Olli Immonen (Ps.) kirjoitti taisteluhuudon maailman ylirajaisimmalla kielellä, ontuvalla englannilla?

Ei se ollut sitä, kun minä olin nuori. Enkä ollut nuori lähelläkään kantakaupunkien kivitalokortteleita, kieliluokkia ja IB-lukioita, vaan siellä missä kansa tyynä kyntää aurallansa maata isien. Sieltä sitä lähdettiin, vasta lamasta nousevasta Suomesta kansainvälisyysvaihtoon Itävaltaan tai Italiaan. Matkalle rohkaisivat ja suurelta osin maksoivat vanhemmat, joilla usealla ei ollut kansakoulua kummempaa koulutusta. Ja koska vaihdot olivat vastavuoroisia, niin ottivat vielä kotiinsa kumppanikoulujen oudot oppilaat, vaikkeivat itse puhuneet muutamaa ontuvaa englannin tai saksan sanaa enempää vieraita kieliä. Eikä näitä vanhempia, jotka juuri olivat viimeiseen asti vastustaneet EU:ta, käännyttänyt tähän mikään määrä propagandaa. He tekivät näin, koska uskoivat, että lapsiensa on hyvä nähdä maailmaa, oppia kieliä ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, ei jäädä katselemaan maailmaa kotitilan rappusilta. Oikeassa olivat.

Ei se 1990-luvun Suomikaan ollut yksikulttuurinen. Eikä sitä ennen. Vaikka äänekäs äärioikeisto istuu henkisen rintamamiestalonsa kellarissa ja fantasioi hygieenisesti omien rajojen sisällä pysyneestä suomalaisesta kansasta, ei sellaista milloinkaan ole ollut olemassa. Keskellä mainittua lama-Suomea juhannusjuhlissa istui Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut kaveri. Jopa vihoviimeisten kyläkoulujen luokkiin ilmestyi Bosnian sodan pakolaisia. Samaan aikaan maatiloille saapuivat virolaiset ja venäläiset kausityöntekijät ja lomittajat. 90-luku näki toki skininsä, mutta verrattuna nykyiseen vieraan pelko oli todella marginaalista.

Tietysti kieroutunut mielikuvitus katsoo kauemmas taaksepäin, jolloin muistikin voi olla valikoivempi. Se valikoiva muisti unohtaa helposti, että suuren osan 1900-lukua kansainvälinen muuttoliike kosketti Suomea rajusti, mutta muutto kulki täältä muualla. Paremman elämän toivossa. Sen sijaan kansainvälinen lainaraha liikkui Suomeen päin.

Sitä ennen Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja väki liikkui. Isoisäni isä oli vuosia Pietarissa kirkkoja rakentamassa. Vierastyöläisenä, mokoma. Vei varmaan paikallisten työt. Suomen suuriruhtinasmaan maahanmuuttolait olivat periaatteessa tiukat mutta väljästi tulkitut, ja Suomeen muodostuivat tataari- ja juutalaisyhteisöt. Romaneja täällä on häätöyrityksistä huolimatta ollut vuosisatoja. Saamelaisia puolestaan on työntänyt pohjoiseen suomenkielisen asutuksen leviäminen, maahanmuuttajat. Itämeren rannat taas ovat yhdistäneet enemmän kuin erottaneet. Viimeksi mietin tätä vierailulla Virossa Vormsin saarella, jonka väestöstä ennen toista maailmansotaa yli 90% oli ruotsinkielisiä vuosisatojen ajan, aivan kuten Suomen rannikoilla. Summa summarum, ikävästi on väki liikkunut, muuttanut ja nainut ristiin valtakuntien rajoista välittämättä.

Olen niin multavarpaista maatiaissukua kuin kuvitella saattaa, mutta kun katson tuttavapiiriäni ja opiskelu- ja harrastustovereita vuosien varrelta, niin tilanne on toinen. Yllättävän monella on vähintään toinen vanhemmista italialainen, saksalainen, brasilialainen, yhdysvaltalainen, virolainen, japanilainen tai venäläinen. On Suomeen sukupolvia sitten muuttaneiden saksalaisten käsityöläisten tai tataarikauppiaiden jälkeläisiä. Ja heitä, jotka ovat itse muuttaneet Suomeen, lapsena tai aikuisena, syystä tai toisesta. Tehneet töitä, perustaneet perheen.

Yksikulttuurista Suomea ei koskaan ollutkaan, kauan eläköön monikulttuurinen Suomi.

Posted in Uncategorized | Tagged | Leave a comment

Illuusio keskiajasta, tutkija ja 180 000 kävijää

Noin 180 000 kävijää Keskiaikaisilla markkinoilla neljän päivän aikana! Jonkinlainen pyhä Jysäys taisi olla tapahtuman suojelija. Väkimäärä toki tuntui Vanhalla Suurtorilla, mutta siitä huolimatta tunnelma oli tänä vuonna jotenkin rauhallisempi ja iloisempi kuin aiempien vuosien tungospäivinä. Markkinarauha, jota torilla toivotettiin, säilyi erinomaisesti. Tapahtuman toteutus on onnistunut yli odotusten, mutta mikä lopulta on historian rooli tällaisessa suurtapahtumassa?

Lienee asiallista tehdä lukijalle tässä vaiheessa selväksi omat kytkökseni. Olen aikoinani ollut töissä tapahtuman tuotannossa ja sittemmin mukana järjestävän yhdistyksen Turun Suurtorin keskiaika ry:n hallituksessa, muun muassa historiallisena asiantuntijana. Sanalla sanoen, tapahtuma on minulle rakas ja tärkeä, ja tätä kirjoitusta voi lukea sitä vasten.

Silti koen jonkinlaista kaksoisroolia yhtäältä tapahtuman taustavoimana ja toisaalta historiantutkijana ja keskiaikakulttuurin kriittisenä tarkastelijana. Jouduin tänä vuonna pohtimaan vähän tarkemmin Keskiaikaisten markkinoiden ja historiantutkijan suhdetta, kun sitä kysyttiin Yle Turun haastattelussa (kooste on katseltavissa täällä)

Koska kysymystä ei voi tyhjentävästi kattaa nopeassa videohaastattelussa, halusin vielä kirjoittaa aiheesta.

Parhaiten historiaa elävöittävän tapahtuman suhdetta elävöitettävään menneisyyden, tässä tapauksessa keskiaika, kuvaa mielestäni:

  • halu saavuttaa tavoittamaton mennyt, erityisesti ”tavallisten ihmisten” elämä
  • ongelmallinen suhde tutkimustietoon, jolla on hyvin rajoitetut keinot vastata yksityiskohtaisiin, arkielämää koskeviin kysymyksiin, jotka elävöittäjiä kiinnostavat.
  • rajalliset materiaaliset resurssit illuusion luomiseen. Turun keskustaa on hankala muuttaa keskiaikaiseksi, ja yli 80 harrastajanäyttelijää puetaan keskiaika-asuihin resursseilla, jotka ovat lähempänä pienen kylän kesäteatteria kuin elokuvapuvustoa.
  • Tapahtuman oma perimätieto siitä, miten keskiajalla elettiin.
  • Yleiset mielikuvat ”vanhasta”. Lavasteissa puu maalataan harmaaksi tai jätetään siihen kuori päälle.
  • Toimijoiden moninaisuus. Keskiaikaa elävöittävät omistautuneet harrastajat, jotka käyttävät vuosia mahdollisimman tarkkojen replikoiden rakentamiseen ja joiden tietoa monista asioista voi syystä verrata tutkijan asiantuntemukseen. Yhtä lailla samassa tapahtumassa on markkinamyyjiä, joille kyseessä on vain yksi tilaisuus muiden joukossa myydä omia tuotteita, ja panostaminen aikakauden asuihin ja tunnelmaan ymmärrettävästi sen mukaista.
  • Erityisesti myyntituotteissa keskiaika hybridiajanjaksona, jossa renessanssipuvut, viikinkiornamentiikka ja juomasarvet elävät sulassa sovussa.

Näiden ainesta, muun muassa, keitetään soppa, jota tutkija jotenkin yrittää kommentoida.

Keskiaikaisten markkinoiden historiakuvaa voi kritisoida monella tapaa, esimerkiksi yllämainitusta sekasotkusta. Hyvällä syyllä voi ja pitää sanoa, että on mahdotonta luoda lähellekään autenttista rekonstruktiota toripäivästä Turussa vuonna 1504. Puhumattakaan perustavanlaatuisista historianfilosofista kysymyksistä koskien menneisyyden tavoitettavuutta (joihin ei tässä ole syytä mennä).

Miksi sitten edes pyrkiä ”autententtisuuteen”, raadittaa tuotteet ja pyytää tutkijalta kommentteja? Eräs vastaus on, että autenttisuus on päämäärä, jota ei voi koskaan saavuttaa. Kun on itse ommeltu vaate, voi kysyä, onko kangas kudottu keskiaikaisin menetelmin. Entä lanka? Mitenkäs lampaat on pidetty tai pellava kasvatettu?

Kuinka paljon tahansa resursseja onkaan käytettävissä, aina tulee seinä vastaa, joten kannattaa pyrkiä parhaaseen mahdolliseen kompromissiin historiallisen tarkkuuden ja kulloistenkin resurssien kanssa. Siihen Keskiaikaisten markkinoiden tuotanto parhaan kykynsä mukaan pyrkii, yrittäen samalla tehdä mahdollisimman laajalle kävijäjoukolle kiinnostavaa ja viihdyttävää kulttuuritapahtumaa.

Toinen syy on opetustehtävä. Yksi Keskiaikaisten markkinoiden ja sen taustayhdistyksen tavoitteista on jakaa tietoa keskiajasta. Tapahtuma väistämättä tuottaa mielikuvia keskiajan Turusta, myös ja ennen kaikkea niille kävijöille, jotka aikakauteen eivät muuten ole perehtyneet. Kyseessä on suuri mahdollisuus opettaa historiaa ohimennen hauskan kesätapahtuman kautta, mutta sen mukana tulee myös vastuu. Mahdollisuuksien mukaan on välitettävä tutkimukseen perustuvaa tietoa ja vähintään vältettävä tarpeetonta vääristelyä.

Tähän liittyy myös eettinen kysymys, joka mielestäni määrittää yleisestikin historian elävöittämisen suhdetta menneeseen. Pelkistetäänkö menneisyyden ihmiset pelkiksi karikatyyreiksi, hassunhauskoiksi anekdooteiksi ja hulluttelun välineiksi, jotka antavat luvan pieruhuumorille? Vai yritetäänkö todellisten tai kuviteltujen mutta mahdollisten tapahtumien kautta tuoda esille mahdollisimman monipuolisesti menneisyyden kohtaloita, myös vaikeita ja kipeitä tapahtumia?

Tämä on haaste erityisesti keskiaikatapahtumille, joissa menneisyyden elävöitys on pahimmillaan ollut naaman tuhrimista nokeen ja rivouksien huutelua. Tästä on Turussa tultu onneksi pitkä matka parempaan suuntaan. Onnistuessaan historiallinen teatteri (kuten elokuva, kirja tai peli) voi yllättää ja ilahduttaa, mutta viihdyttämisen ohessa myös herättää pohtimaan ja kyseenalaistamaan. Näin tehdessään se tekee kunniaa menneisyyden ihmisille, joiden elämäntarinoita käytetään fiktion tai elävöittämisen raaka-aineena.

Miten tutkijan sitten pitäisi olla mukana kaikessa tässä? Historiallisen asiantuntijan rooli on parhaimmillaan mahdollistava ja uusia näkökulmia tarjoava, ei yksityiskohdista nipottava (paitsi aiheesta, kuten nunnista keskellä markkinatoria). Keskiajan historiassa totuus usein on mielikuvitusta rikkaampi, ja tutkija kykenee suhteellisen pienellä vaivalla johdattamaan käsikirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä ja harrastajia sellaisten tarinoiden ääreen, jotka muuten jäisivät unohduksiin. Tämän jälkeen seuraa toinen tärkeä hyvän kommentaattorin piirre: kyky päästää irti ja antaa tekijöille vapaus tehdä. Kyse on kuitenkin myös hauskanpidosta, tulkinnasta ja taiteellisesta vapaudesta.

Erittäin ilahduttavaa on se, että myös puhtaasti tieteellinen ohjelmisto kiinnostaa. Turku Centre for Medieval and Early Modern Studies (TUCEMEMS) järjesti Keskiaikaisilla markkinoilla kolmatta kertaa avoimen tieteellisen päiväseminaarin. Vanhan Raatihuoneen sali oli ääriään myöten täynnä kaiken ikäisiä, kiinnostuneita ja keskustelevia kuulijoita. Historiaa elävöittävä tapahtuma onnistuu johdattamaan myös tutkimustiedon äärelle.

Posted in Medievalism | Tagged , , , , | 1 Comment

Kaksi vuotta kaikkien aikojen konklaavin jälkeen.

Hieman runsas kaksi vuotta sitten, maaliskuussa 2013, olin sattumalta Roomassa, kun nykyinen paavi Franciscus valittiin Benedictus XVI:n lähes ainutlaatuisen ja paljon huomiota herättäneen eron jälkeen. Kirjoitin silloin konklaavista muutaman kirjoituksen.

Tänään Pietarinkirkon kulmilla kävellessäni kiinnitin huomiota vallan vaihdoksen seurauksiin. Kenen tahansa tavallisen turistin tavoin etsin jotain tyylitöntä Il Ratzinger -krääsää ja totesin sen löytämisen olevan liki mahdotonta. Paavi emeritus Benedictus XVI on lähes kadonnut lukuisten turistikojujen valikoimasta.

Kirkkaimpana tähtenä loistaa tietysti istuva ja suunnattoman suosittu Franciscus. Kiinnostavasti hymyilevän ja sympaattisen paavin rinnalla näkyy myös pyhyyden ja vallan jatkumo, jossa ei ole tilaa skandaalien ryvettämälle, elitistiselle ja eronneelle Benedictukselle.

Vallitseva kuvasto on nimittäin tämä:

20150525_180217

Jopa hölmömpi kuvallisen kulttuurin tulkitsija näkee, että yhteyttä rakennetaan vastakanonisoitujen Johannes XXIII:n ja Johannes Paavali II:n sekä istuvan Franciscuksen välille. Eikä vihjaus siihen, että Franciscuksella on orastava pyhimyksen maine jo eläessään, ole kovin peitelty.

Tilanne on sitä silmiinpistävämpi, koska sain tehdä töitä, että löysin kuvan, jossa myös Benedictus on mukana.

20150525_180200

Kyseessä tuskin on mikään tietoinen politiikka muiston hävittämiseksi, en jaksa uskoa turistiansojen olevan millään tavalla kenenkään kontrollissa. Todennäköisesti etäiselle Benedictukselle ei enää ole mitään kysyntää pyhimysten ja karismaattisen Franciscuksen välissä. Tässä mielessä entisen paavin ero ja syrjään siirtyminen on todella onnistunut.

Posted in Uncategorized | Leave a comment

Kerettiläisten pääsiäinen

Vaikka pääsiäinen on tätä nykyä useimmille meistä neljä päivää vapaata, jolloin kaupat ovat hankalasti kiinni, on juhlalla ollut eurooppalaisessa kulttuurissa vakaa asema kirkkovuoden pääjuhlana. Keskiajalla pääsiäinen oli kiistatta vuoden tärkein juhla, johon valmistautuminen leimasi koko kevättalvea, jos ei muuten niin paastonajan muodossa. Pääsiäiseen kohdistui myös uskonnollisia ja kulttuurisia jännitteitä, joita kuvastaa hyvin seuraava, tavallisesta poikkeava pääsiäiskertomus. Latinasta käännetty katkelma on kuvaus siitä, mitä odotuksia ja pelkoja valdesilaiset harhaoppiset kokivat ja mitä omia ratkaisuja he tekivät pääsiäisenä.

Joillakin henkilöillä valdesilaisten keskuudessa on tapana pääsiäisenä huolehtia itsestään omalla tavallaan. Näin se tapahtuu: joku heistä hankkii happamattoman leivän ja asettaa sen pienen puulevyn päälle ja vettä ja viiniä lusikkaan ja siunaa nämä samalla kun jakaa näistä ehtoollisen itselleen ja muille. Tämän tehtyään hän heittää lusikan ja puulevyn tuleen poltettaviksi. Tosin monien heidän mestariensa usko tämänkaltaiseen omaan ehtoolliseen ei ole kovin vahva, vaan nämä menevät mieluummin mieluummin pappien luo sen jälkeen kun ovat ensin ripittäytyneet keskenään toisilleen. Ja siellä (pappien luona, l. kirkossa) he ottavat vastaan ehtoollisen kiirastorstaina tai pitkäperjantaina, jolloin paine ihmisten taholta on suuri. Tämän he tekevät, ettei heitä tunnistettaisi (kerettiläisiksi).

Tarina on peräisin 1390-luvulta, ja hyvin todennäköisesti sen muistiinmerkitseminen liittyy tapahtumiin vuonna 1391, jolloin ryhmä valdesilaisia saarnaajia ja rippi-isiä hylkäsi oman uskonlahkonsa ja kääntyi katolisuuteen. Kääntymyksensä yhteydessä he paljastivat inkvisiittoreille runsaasti sisäpiirin tietoa uskonharjoittamisestaan ja valdesilaisten opillisista kannoista. Nämä tiedot kirjoitettiin ylös ja ne levisivät 1300-luvun lopussa ja 1400-luvulla useina hieman toisistaan eroavina latinankielisinä versioina, joista kaikki olivat enemmän tai vähemmän ne muistiinmerkinneiden katolisten kirkonmiesten odotusten ja ennakkoluulen muovaamia. Yllä oleva käännös perustuu länsisaksalaisen Trierin kaupunginkirjastossa säilyneeseen 1430-luvun käsikirjoituskopioon (Trier, Stadtbibliothek Cod. 680/879, f. 89r-v)

Miten tätä tarinaa pitäisi lukea? Ensinnäkin terve epäluulo on paikallaan. Katolisten kirjoittajien kuvaukset kerettiläisistä usein liioittelevat ja kärjistävät hyökkäyksen kohteena olevan ryhmän harhaoppisuutta vakuuttaakseen lukijansa tai kuulijansa näiden uskon vihollisten vaarallisuudesta. Tässäkin kuvauksessa on piirteitä, jotka esiintyvät myös täysin muissa yhteyksissä vääräuskoisiin liitettynä. Esimerkiksi happamattoman leivän hankkiminen omia, salaisia menoja varten muistuttaa keskiajalla yleisiä tarinoita juutalaisista, jotka varastivat ehtoollisleivän käyttääkseen sitä taikamenoissa – ja nämä tarinat ovat kiistämättä vihamielistä mustamaalausta. Tällaisten vakiintuneiden kirjallisten mallien, toposten, käyttö herättää tutkijassa epäilyksen tarinan autenttisuudesta. Topoksiin turvautuminen ei silti tarkoita samaa kuin valehtelu tai fiktio, vaan on yksinkertaisesti kirjoittajan tapa jäsentää tekstiään kulttuurilleen ja maailmankuvalleen tyypillisellä tavalla. Myös nyt lukemasi teksti toistaa opittuja ja jaettuja kirjoittamisen tapoja.

Lyhyessä kertomuksessa on myös elementtejä, jotka vihjaavat, että tarina – tai ainakin jutun ydin – voi hyvin olla peräisin katolisiksi kääntyneiltä entisiltä valdesilaisilta. Esimerkiksi viittaukset valdesilaisten sisäisiin tulkintaerimielisyyksiin ehtoollisesta on merkki jonkinlaisesta sisäpiirin ymmärryksestä. Mutta vaikka jutun alkuperä olisi todella käännynnäisissä, se ei tietenkään tarkoita, että tarina olisi automaattisesti tosi. Yhtä hyvin kyse voi olla ryhmän sisäisistä, kilpailijoihin liitetyistä huhupuheista.

Sinänsä on aivan mahdollista, että osa valdesilaisista turvautui oman käden apuun myös ehtoollisen ollessa kyseessä. Valdesilaisten mielestä valtaosa kirkon papistosta oli turmeltunutta ja eli synnissä – ei täysin tuulesta temmattu väite 1300-luvun lopussa, jolloin kirkko oli jakautunut kahden paavin kilpaileviin leireihin ja kärsi yleisesti uskottavuusongelmista. Valdesilaisten tulkinnan mukaan kuolemansynnissä elävien pappien jakamat sakramentit eivät olleet päteviä. Kirkon kanta puolestaan oli, että sakramentin voima tuli suoraan Jumalalta ja oli sakramentissa itsessään, ei sitä jakavassa henkilössä – jonka kuitenkin tuli ehdottomasti olla vihitty pappi. Valdesilaisten keskuudessa hyveellisesti elänyttä maallikkoa taas pidettiin huonoja pappeja parempana saarnaajana ja rippi-isänä, joten on täysin kuviteltavissa, miten tästä tulkinnasta edettiin omaan ehtoollisenviettoon.

On tarina omasta ehtoollisen vietosta tosi tai ei, kuvauksen loppuosa kertoo paljon. Enemmän kuin kerettiläisistä se kertoo oman aikansa katolisesta yhteiskunnasta. Valdesilaiset eivät mieluusti ripittäytyneet papeille, mutta lainaus kertoo, että pääsiäisen aikaan heidän oli pakko, koska ympäröivän yhteiskunnan paine kävi muuten sietämättömäksi.

Tämän paineen oli synnyttänyt IV Lateraanikonsiili vuonna 1215 (tasan 800 vuotta sitten, hyvää juhlavuotta konsiili!). Silloin säädettiin vuosittainen, pääsiäisen aikaan tapahtuva ripittäytyminen ja sitä seuraava ehtoollisella käynti jokaisen katolisen, myös maallikoiden vähimmäisvelvollisuudeksi. Mikäli kerettiläiset halusivat elää osana ympäröivää yhteiskuntaa, oli vähintään kerran vuodessa paras niellä ylpeytensä ja saapua kirkkoon muiden mukana.

Pääsiäisen aika nimittäin muistutti, miksei omalaatuisilla mielipiteillä kannattanut vetää liikaa huomiota puoleensa. Pääsiäisviikko oli katumuksen aikaa, ja vakavista rikkeistä julkisiin ja häpeällisiin katumusharjoituksiin määrätyt syntiset saapuivat tuhkakeskiviikkona kirkkoon katumuksentekijän asussaan ja paljain jaloin. Heidät johdatettiin symbolisesti ulos kirkosta ja hyväksyttiin takaisin kirkon huomaan nöyryytettynä vasta kiirastorstaina. Kerettiläisyys kuului ilman muuta ankarasti rangaistaviin rikoksiin, ja siitä julkiseen sovitukseen määrätyt olivat yhteisöjensä hylkiöitä, kantaen vaatteissaan häpeäristejä tai seistessään kirkonmenojen aikana pilkkahattu päässään seurakunnan edessä. Oli varsin ymmärrettävää, jos tiukinkin kirkon ja papiston kriitikko taipui kerran vuodessa ja osallistui muiden mukana pääsiäisen kirkonmenoihin.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Tunnelmia paneelikeskustelusta ”Tieto, tiede ja tiedejournalismi pulassa?”

Osallistuin tänään (19.1.2015) Tieteen ja teknologian vihreät ry:n (Viite) Turun pääkirjastossa järjestämään paneelikeskusteluun, jossa panelisteina olivat biologi, ympäristöjournalisti Jami Jokinen,  kestävän liiketoiminnan konsultti Mari Saario, evoluutiopsykologian dosentti Markus J. Rantala ja Viite ry:n hallituksen jäsen Tuomo Liljenbäck. Puhetta johti kirjailija ja tiedebloggaaja Tiina Raevaara. Tässä muutamia havaintojani keskustelusta.

Tilaisuuden avasi Tiina Raevaara lainaamalla viimeisintä tiedebarometriä (2013). Vastoin yleistä pessimismiä yhä useampi  (selvä enemmistö) suomalaisista seuraa mielenkiinnolla tiedeuutisia ja tieteen kehitystä, erityisesti luonto- ja ympäristöaiheita. Samoin jatkuvasti pienempi osa uskoo uskomushoitoihin ja suurempi osuus pitää ilmastonmuutosta totena.

Keskustelussa esiin nousivat nopeasti ongelmakohdat ja tunnelma oli tiedebarometria pessimistisempi.  Tiina Raevaara johti paneelia napakoin ottein ja nosti puheenjohtajan roolissaan esiin uusia teemoja eikä antanut keskustelun polkea paikallaan. Raevaara aloitti kysymällä panelistien mielestä suurinta tieteen ja ”kansan” välistä ongelmaa tai kitkaa. Jami Jokinen tiivisti ongelman sekä tieteen että tiedejournalismin osalta siihen, että tietty terve auktoriteettiusko on kadonnut. (Tosin ehkä olisi parempi puhua uskosta ja luottamuksesta asiantuntijuuteen.) Kuka tahansa, joka sanoo, mitä halutaan kuulla, on parhaimman tiedon lähde, ei suinkaan vuosikymmeniä asiaa tutkinut tutkija.

Mari Saario, joka kymmenvuotiaana oli tajunnut ettei voi ryhtyä renessanssineroksi, sanoi ongelmana olevan runsaudenpula ja pirstaloituminen. Eri tieteenalojen ja asiantuntijoiden suhteuttaminen on nykypäivänä hyvin vaikeaa. Joku voi olla hyvin sivistynyt yhdellä alalla, mutta täysi harrastelija toisella. Markus Rantalan mukaan yleisö ei erota mielipidettä ja tutkimustietoa. Samaten yksittäisen tutkijan virhe tai heikko tutkimus saatetaan esittää koko tieteenalan heikkoutena. Tuomo Liljenbäck käänsi katseen koulutusjärjestelmään ja pohti, että se ei ehkä sittenkään saa ihmisiä koulutettua kyllin lähdekriittisiksi.

Rantalan mukaan ongelma on myös journalistien pyrkimys kerätä mahdollisimman paljon klikkauksia, mahdollisimman kärkevä juttu, joka saa tutkijan näyttämään tyhmältä. Esimerkkinä Rantala käytti tutkimusaiheettaan rakkauden neuropsykologiaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa asiantuntija. Jokinen tunnusti toimittajana alansa synkän puolen, mutta muistutti myös journalistista ohjeista, jotka painottavat objektiivisuutta ja haastateltavan oikeutta korjata juttua. Näitä ohjeita vastaan toimivat toimittajat rikkovat omia sääntöjään. Toisaalta räväkässä otsikossa ja vastakkainasettelussa ei Jokisen mukaan ole mitään vikaa sinänsä, kunhan niillä on relevantti syy. Tässä on perua, tutkijoilla on tiivistämisen ja iskevän kirjoittamisen taidoissa opittavaa hyviltä journalisteilta.

Raevaara johdatteli panelisteja myös pohtimaan, mistä tiedejournalismissa keskustellaan liian vähän. Rantalan mukaan tutkijalta kysytään usein vain yhdestä ja samasta hänen monista tutkimusaiheistaan. Saarion huomautti, että kuluttajaelektroniikan taustalla oleva tiede saa yllättävän vähän huomiota. Liljenbäck totesi, kuinka mediakenttää hallitsee kerrallaan vain muutama asia. Toisaalta jotkut asiat, kuten tähtitiede, pysyvät otsikoissa vaikka niillä ei ole suoraa relevanssia ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ilmeisesti joillain asioilla on arkipäivän tuolle puolelle yltävää viehätysvoimaa. Lisäisin tähtitieteeseen toisen tiedepalstojen kestosuosikin eli dinosaurukset, joita koskevaa uutisointia luen itse mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Kukapa ei.

Koska sitten kokemusasiantuntijuus on relevanttia? Jokinen nosti Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajamailta esimerkin merimetso- ja susihavainnoista. Tässä kysymyksessä kansalaiset eivät tunnusta yhtään tutkijoiden tai tutkimuslaitosten auktoriteettia, vaan kuvittelevat kaiken tiedon olevan omissa kokemuksissaan. Se on sikäli erittäin sääli, sillä kansalaisten havainnot voitaisiin valjastaa tutkimuslaitosten avuksi, jos salaliittoteoriat saataisiin karsittua niistä pois. Rakastumisen kemiassa, Rantalan tutkimusaiheessa, ongelmana on puolestaan se, että rakastuminen lähtökohtaisesti muuttaa ihmisen subjektiivista kokemusta. Jokainen voi muistella ja reflektoida omia rakastumisen syitään, mutta aivokuvasta näkyy aivan toinen taso.

Auktoriteettivajeesta puhuttaessa Raevaara haastoi panelisteja pinnalla olevalla rokotekriittisyydellä (jota paneeli alkoi Jokisen aloitteesta nimittää rokotehöpsismiksi). Positiivisena asiana Liljenbäck muistutti Yhdysvaltain populaarista, sosiaalisessa mediassa leviävästä, rokotehöpsismiä karnevalisoivasta vastareaktiosta. Liljenbäckin omaan puolueeseen Vihreisiin kohdistuvana piikkinä tuli monien vihreiden tieteellistä asiantuntijuutta haastava kielteinen kanta geneettisesti muunneltuihin organismeihin. Tieteellinen konsensus pitää GMO:ja turvallisina, mutta tätä tutkimustietoa ei ympäristöliikkeen piirissä haluta ottaa vastaavalla vakavuudella kuin vaikka ilmastonmuutosta koskevaa tutkimusta. Saarion mukaan kipupisteitä ovat länsimaisessa kulttuurissa tällä hetkellä perhe ja ruumiillisuus, ja kysymys rokotteista osuu tähän. Koska yksikään tutkija ei voi taata rokotteiden 100% turvallisuutta, huomio kääntyy tunnepitoisempiin auktoriteetteihin, jotka voivat olla esimerkiksi rokotehöpsistisiä, mutta muuten perhekeskeisyyttä ja hyvää vanhemmuutta edustavia hahmoja.

Raevaara kommentoi välillä itse keskustelua. Hänen mukaansa suuri ongelma yleisön ja tieteentekijöiden välillä on se, ettei tieteen luonnetta, sen toimintatapoja ja esimerkiksi kiistakysymyksiä koskevan konsensuksen hidasta syntymistä ymmärretä.  Jokinen huomautti, että hän haluaisi tehdä ja lukea artikkeleita tieteen teosta, mutta tutkijat ovat vastahakoisia kertomaan työnsä tästä vaiheesta ja ottamaan toimittajia mukaan laboratorioon tai maastoon.  Tässä on ehkä tutkijoilla peiliin katsomisen paikka, ehkä itse kunkin pitäisi kertoa enemmän, mitä tutkimuksen teko pitää todella sisällään.

Perustuen eduskunnan tiedotustilaisuuteen tutkimuksen strategisesta rahoituksesta Raevaara nosti esiin sen kuinka pelottavan vähän poliittinen päätöksenteko lopulta perustuu tutkimustietoon. Kenelle siis kuuluu vastuu siitä, että tutkimustieto on mukana yhteiskunnan päätöksenteossa?  Rantala ja Liljenbäck huomauttivat tässä yhteydessä siitä, kuinka yliopisto ei palkitse tieteen popularisointia ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta virantäytöissä, mikä ei ainakaan edistä vaikuttamista politiikkaan. Saario toivoi, että Suomessa otettaisiin käyttöön valtioneuvoston tieteellinen neuvonantaja – ja että Euroopan komissio ottaisi neuvonantajan takaisin. Perustuen kokemukseensa kunnallispolitiikassa Saario myös muistutti, että poliitikko on päätöksentekoprosessin vanki. Monimutkaisissa kysymyksissä yksittäisillä poliitikoilla tai edes puolueilla ei ole resursseja tehdä omaa valmistelua esimerkiksi tilanteessa, jossa kunnan virkamies on valmistellut vain yhden vaihtoehdon esityksen pohjaksi.

Pääsy tieteeseen on oleellinen kysymys. Raevaara muistutti, että työskennellessään tällä hetkellä yliopiston ulkopuolella tieteen parissa, hänellä ei yksinkertaisesti ole pääsyä läheskään kaikkiin tieteellisiin artikkeleihin, vain koska hänellä ei ole yliopiston käyttäjätunnuksia. Kansalaisyhteiskunnan kannalta tämä on iso ongelma. Open access -julkaisuja on ehdotettu ratkaisuksi, mutta Liljenbäck suhtautui niihin hieman epäillen: osa maksua vastaan julkaisevista OA-aikakauskirjoista on julkaissut mitä tahansa, mikä syö koko järjestelmän uskottavuutta. Saario puolestaan huomautti aiheesta, josta olen hetki sitten kirjoittanut.  Vanha tieto on saatavilla esimerkiksi Google Booksissa, uusi on maksumuurin takana.

Vasta keskustelussa nousi esiin humanistisen tieteen vaitiolo monissa kysymyksissä, ja yleisöstä kysyttiin, miksei paneelissa ole ihmistieteiden edustajia. (Rantala kyllä muistutti olevansa koulutukseltaan psykologi). Tässä on tarkastelun paikka meille humanisteille, kuten omassa kommentissani esitin. Miksi olemme niin vähän äänessä? Miksi suurten, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien kysymysten populaaritieteellistä kenttää hallitsevat Suomessa luonnontieteilijät kuten Esko Valtaoja ja Kari Enqvist? Miksi tiedejournalismi ei useinkaan tarkoita humanistisia tieteitä vaan ensisijaisesti luonnontieteitä tai lääketiedettä? Osittain tämä epävarmuus osallistua on mielestäni oire viime vuosikymmenten sinänsä terveestä lähdekriittisestä keskustelusta, sanotaanko sitä vaikka postmodernistiseksi haasteeksi. Mutta ehkä humanististen tutkijoiden pitäisi päästä yli relativismista, ainakin teeskennellä niin ulospäin, ja olla rohkeampia ja itsevarmempia kommentaattoreita.

Moniin paneelissa keskusteltuihin kysymyksiin humanisteilla olisi sanottavaa. Susihavaintojen lisäksi pitäisi julkisessa keskustelussa purkaa folkloristista sutta, niitä vipeltää ihmisten mielikuvituksen ansiosta Suomen metsissä paljon biologisia susia enemmän. Rokotehöpsistisessä keskustelussa vanhemman historian tutkijoiden olisi paikallaan muistuttaa, millainen maailma oli ilman rokotteita, antibiootteja ja sairaanhoitojärjestelmää. Sen paluuta ei oikeasti voi kukaan haluta.

Posted in Uncategorized | Tagged , , , , | Leave a comment

Vuoden vaihteessa

Joulukuu oli taas melkoista kyytiä, mutta mikäs siinä. Kun on tehtävää, saa asioita tehdyksi.

Odotan ensi vuotta oikeastaan varsin innoissani. Väitöskirjan lukuja pitää tosissaan laittaa kuriin ja järjestykseen, eli kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Sitäkin jaksan pitää edelleen enemmän kohdattavana haasteena kuin kannettavana ristinä, mutta kysykää ensi jouluna miltä tuntuu.

Uusi mutta mieluinen vastuu on myös Glossa ry:n eli Keskiajan tutkimuksen seuran puheenjohtajuus. Jos toiminta kiinnostaa, niin Glossa on seuraavan kerran isommin esillä Helsingissä Tieteiden yössä torstaina 8.1.

Joululoma oli kuitenkin varsin paikallaan. Erityinen ilonaihe oli yllättävä talvisää ja hiihtoretki kotiseuduilla,metsäsuksilla omalta kotitilalta isomummun synnyintaloon.

”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.” Sanoi Aaro Hellaakoski. Mutta umpihanki tiellä on vähän helpompi hiihtää kuin metsässä

”Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.” Sanoi Aaro Hellaakoski. Mutta umpihanki tiellä on vähän helpompi hiihtää kuin metsässä

Pitoa oli riittävästi

Vestigia terrent

Hyvää vuodenvaihdetta!

Posted in Uncategorized | Leave a comment