Maanpiirin sortuessa

Pro nefas, orbis terrarum ruit et in nobis peccata non corruunt

Mikä häpeä, maanpiiri sortuu, mutta meidän syntimme eivät lakkaa kukoistamasta!

Hieronymus, tuo raamatunkääntäjänäkin tunnettu myöhäisantiikin teologi ja kaikin puolin äkäinen mies, kirjoitti näin 400-luvun alussa. Maanpiirin sortuminen tarkoitti tietenkin ikuisena pidetyn Rooman luhistumista. Vaikka Länsi-Rooman valtakunnan hajaantuminen oli pitkä prosessi,[1] aikalaiset kokivat syvän järkytyksen Alarikin goottijoukkojen vallatessa Rooman elokuussa 410. Mahdoton oli tapahtunut.

Hieronymus tiesi, ettei maailma ollut enää entisensä. Hän haukkui aikalaisiaan siitä, että nämä siitä huolimatta jatkoivat elämäänsä kuten ennen: he koristelivat kotinsa kullalla kun köyhien pakolaisten laumat kuolivat kynnyksille. Vaikka Hieronymus oli kiukkuinen kristitty moralisti, tavoitti hän jotain, mikä koskettaa näinä ilmastonmuutoksen aikoina. Miksi mitään ei tapahdu, vaikka kaikki tietävät, että maailma palaa?

Lainaus on Hieronymuksen kirjeestä kuvitteelliselle nuorelle tytölle, Ad Pacatulam (Ep. 128). Kirje käsittelee monella tavalla misogyynisesti naisen heikkoutta ja tyttölapsen kasvatusta, mutta kirjeen lopussa Hieronymus onnistui vielä kiteyttämään jotakin universaalia. Se pysäyttää ainakin kaltaiseni pienen lapsen isän, joka kirjoittaa tätä vauvan nukkuessa tyytyväisenä viereisessä huoneessa.

Tällaisina aikoina on Pacatula syntynyt, näiden tapahtumien jylinä on hänen lapsuutensa helistin. Hän on tunteva kyyneleet ennen naurua ja surun ennen iloa. Hädin tuskin on hän astunut lavalle kun näytös on jo ohi. Hän luulee maailman aina olleen tällainen. Hän ei tiedä menneisyydestä, pakenee nykyisyyttä, kaipaa tulevaa.

Hieronymus kristittyine aikalaisineen asetti toiveensa tuonpuoleiseen maailmaan, mutta melkoista kuraa seuraavat puolitoista vuosituhatta olivat, joten mallia ei kannata etsiä siitä. Sen sijaan meillä on vielä muutama vuosikymmen aikaa tehdä kaikkemme, jotta tämä maapallo pysyy asuttavana myös nyt syntyville Pacatuloille.

 

[1] Tästä aiheesta suosittelen vilpittömästi Maijastina Kahloksen kirjaa Rooman viimeiset päivät, Otava: Helsinki, 2016.

Posted in Uncategorized | Tagged ,

Sivua päivitetään / under construction

Blogi on ollut hieman hiljaisempi viime aikoina, johtuen pääosin muista kiireistä. Tarkoitus on palata kirjoittamaan myös tänne, mutta samalla blogi muuttuu syksyllä 2018 yleisemmäksi sivustoksi, joka sisältää tietoa tutkimushankkeistani ja julkaisuistani. Eli sivun ulkonäkö ja sisältö tulee muuttumaan lähitulevaisuudessa melko lailla. Myös osoite on muuttunut, sivulle löytää jatkossa napakalla reimavalimaki.com -osoitteella.

The site is under construction in Autumn 2018. For the past years, it has been a professional blog mostly in Finnish. For past months, the blog has been quite silent due to other urgent things to do. The forthcoming updates will change the blog into a more general website telling about my projects, research and publications. There will be more contents in English, as well. And from now on, you can find the site with the concise address reimavalimaki.com

Posted in Uncategorized

Satavuotiaalle Suomelle

Juhlapuhe Kiikoisten paikallisyhdistysten Suomi100 –juhlassa
Su 27.8.2017.

Kun Suomi itsenäistyi lähes sata vuotta sitten, ei ollut mitenkään itsestään selvää, että entinen Ruotsin, silloinen Venäjän keisarikunnan Suuriruhtinasmaa olisi itsenäinen valtio ja kansakunta. Sillä ei ollut mitään kiistattomia rajoja, ja vaikka suurin osa väestöstä puhui suomea, maassa oli huomattavat ruotsia, venäjää ja saamelaiskieliä puhuvat vähemmistöt. Maa oli poliittisesti jakautunut. Silti vallitsi riittävä ymmärrys, että on olemassa Suomi ja sen kansa, joka joulukuun 1917 itsenäisyysjulistuksen mukaan “tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana.”

Tämä ymmärrys ei ollut syntynyt yhdessä yössä. 1800-luku ja 1900-luvun alku oli kansallisen heräämisen aikana. Sen eri puolet Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin näytelmiin, Akseli Gallen-Kallelan maalauksista Sibeliuksen musiikkiin, ovat hyvin tunnettuja ja paljon tutkittuja. Nyt paikallisyhdistysten juhlassa on kuitenkin syytä muistaa, että Suomi ja ymmärrys Suomesta syntyivät ennen kaikkea paikallisena ilmiönä. Kansakoulun lukukirjat, nuorisoseurojen iltamat ja työväenyhdistysten näyttämöt olivat medioita, joilla viesti suomalaisuudesta läpäisi kansakunnan. Kalevalaisiin runoihin törmäsi, vaikkei olisi tavannut Väinämöisen kohtaloita kannesta kanteen. Suomalaisuuden projektin kaikenkattavuuden tajuaa, kun avaa Pellervo-lehden ensimmäinen numeron vuodelta 1899. Pääkirjoitus lainasi Kalevalaa:

Pellervoinen pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
Sepä maita kylwämähän,
Toukoja tihittämähän.

Vastaava toimittaja Väinö Axelson selitti, kuinka “Tuo wanhan ajan Pellerwo kylwi siis, mitä Suomen maa ja Suomen maalainen silloin eniten kaipasi.” Tällaisten välineiden kautta tietoisuus suomalaisuudesta, sen jaetusta historiasta ja nykyisyydestä levisi laajalle, myös yli sadan vuoden takaisten kiikoislaisten koteihin.

Vaikka elämänpiiri oli paljon suppeampi kuin nykyisin, kiikoislaisilla oli jo ennen itsenäisyyttä ymmärrys siitä, että samaa kansaa tässä ollaan maan eri osissa. Vuonna 1902 katovuosi koetteli erityisesti Pohjois-Suomea. Kiikoisten nuori maamiesseura organisoi avustuskeräyksen ja nimitti eri kylille vastuuhenkilö keräämään tavaraa hätäavuksi. Maamiesseura – silloin nimeltään maamiesyhdistys – näyttää muutenkin olleen yksi yhdistyksistä, jonka piirissä tietoisuus suomalaisuudesta oli vahvaa jo 1900-luvun ensi vuosina: sen kokouksissa muun muassa laulettiin Maamme-laulua ja pidettiin puheita venäläistämispolitiikkaa vastaan.

Paikallisyhteisöt ja –yhdistykset eivät ainoastaan levittäneet maalaispitäjiin aatteita ja ilmiöitä, jotka syntyivät ja kasvoivat pääkaupungissa ja muissa keskuksissa. Kiikoisten tunnetuin panos nyt sata vuotta täyttävän Suomen kulttuurille on luonnollisesti ollut Kiikoisten purpuri. Mutta vaikka purpurin nuottien löytyminen Keskikiikosen piirongin laatikosta 1968 herätti jo seuraavana vuonna kansallisen ja akateemisenkin kiinnostuksen, olisi Kiikoisten Purpuri hyvin voinut päätyä alaviitteeksi suomalaisen kansanmusiikin – ja tanssin historiaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, kiitos kiikoislaisten oman innostuksen. Purpuria ei tanssittu vain kerran tai kahdesti, vaan Kiikoinen nousi Purpurijuhlien myötä pysyvästi kansanmusiikkipitäjäksi, siirtäen osaltaan pelimanniperinnettä tuleville sukupolville. Purpurijuhlien tarina osoittaa, kuinka kulttuuri on hyvin konkreettisesti paikallisia tekoja. Eikä pelkästään soittajien ja tanssijoiden, vaan talkoolaisten, lipunmyyjien, munkinpaistajien, järjestysmiesten ja liikenteenohjaajien ponnistus.

Urheiluseurojen, metsähoitoyhdistysten, nuoriseurojen, työväenyhdistysten, osuuskuntien ja vapaapalokuntien merkitys Suomen tarinassa ei rajoitu pelkästään niiden kunkin omalle toimialalle. Paitsi itsenäinen valtio, Suomi on kansalaisyhteiskunta, joka on jo vuosikymmeniä voinut ylpeillä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan perillä olevilla kansalaisilla. Tästä on kiittäminen Suomelle tyypillistä, aktiivista yhdistyskenttää. Esimerkkinä, kun Kiikoisten Kirma perustettiin lokakuussa 1932, ei se tarkoittanut vain piristystä kunnan urheilutoimintaan. Kokousosallistujat valitsivat puheenjohtajan, sihteerin ja pöytäkirjantarkastajat. He keskustelivat säännöistä, nimestä, päättivät jäsenmaksusta ja valitsivat seuralle hallituksen. Seura liittyi jäseneksi valtakunnallisiin liittoihin ja hyväksyi perustajajäsenet. Kaikesta laadittiin, tarkastettiin ja hyväksyttiin pöytäkirja.

Minkä tahansa yhdistyksen, puhumattakaan osuuskunnan pyörittäminen vaatii yllättävän paljon käytännön hallintoa: pitää laatia talousarviot, kerätä rahaa, suunnitella toimintaa ja laatia tilinpäätös. Yhdistykset ovat nimenomaan yhteisten asioiden hoitamista, sekä hyvine hetkineen että vaikeine riitoineen. Kaikessa tässä ne ovat kautta itsenäisen Suomen historian, ja itse asiassa vähän kauemminkin, olleet monelle suomalaiselle ensimmäinen demokratiakasvatus sekä hallinnon ja talouden oppitunti. Siten ne ovat omalla, usein näkymättömäksi jäävällä tavallaan valmistaneet meitä olemaan parempia suomalaisia. Erityisen merkittävä tämä rooli oli nuoren tasavallan ottaessa ensi askeleitaan.

Pieni länsisuomalainen Kiikoinen on erityinen, mutta samalla esimerkinomainen: sen historiaa ovat koskettaneet kaikki itsenäisen Suomen vaiheet: sisällissodan kipeä jakautuminen, pula-aika, raskaat sotavuodet ja jälleenrakentaminen. Syrjäkylien vähittäinen autioituminen ja maaltamuutto, mutta toisaalta kesäasukkaiden saapuminen. EU-jäsenyys muutti erityisesti pitäjälle tärkeää maatalousyrittäjyyttä ja kuntaliitos Sastamalan kaupunkiin lakkautti Kiikoisen itsenäisenä kunnallisena hallintoyksikkönä, mutta ei tietenkään paikkakuntana ja ihmisten kotipaikkana. Helposti mieleenpainuvien lama-aikojen ja vaikeiden vuosien taustalla on kulkenut käsittämätön vaurastuminen, talojen laajennukset, uudemmat autot, ulkomaanmatkat ja tietotekniikka kaikilla herkuilla.

Yli kymmenen vuotta sitten kyyditsin silloin yli 90-vuotiasta isoisotätiäni Aili Vormulaa ja hänen vähän nuorempaa siskoaan Elviä Kiikasta isäni 50-vuotisjuhliin tälle samalle Nuorisoseurantalolle. Tuossa Pohjanmaantien ja Pori-Tampere-tien risteyksessä Aili totesi mietteliäästi, ”että kyllä se tämä kylä on vaan muuttunut, minunkin elinaikanani.” Eihän siihen voinut kuin myötäillä. Kun mennyttä vuosisataa katsoo Venäjän keisarikuntaan syntyneen torpparin tyttären näkökulmasta, niin ihan kohtalaisesti tässä on pärjätty. Yritetään pärjätä nuo seuraavatkin sata vuotta. Kiitos ja onnea satavuotiaalle Suomelle.

 

Posted in Uncategorized

Puhe miekalle

Puhe pidetty Turun yliopiston kaikkien tiedekuntien tohtoripromootion miekanhiojaisissa 25.5.2017

Julkaistu Turun yliopiston promootiosivuilla

 

Arvoisa rehtori, distinguished Doctores honoris causa, arvoisat kunniatohtorit ja tohtorikollegat, hyvät naiset ja herrat!

Terve miekka, jolle tämä puhe on omistettu.

Miekka ei ole vain kahvaan kiinnitetty teroitettu pala metallia, jolla vastustaja murjotaan hengiltä. Kaikista ihmiskunnan kehittämistä aseista nimenomaan miekka on noussut alkuperäisen käyttötarkoituksensa yläpuolelle. Ei pelkästään eurooppalaisessa kulttuurissamme, vaan yhtä hyvin Arabimaissa ja Kaukoidässä, nimenomaan miekka on aseista jaloin, se on itsensä kehittämisen, taidon ja kurinalaisuuden symboli. Saduissa, legendoissa ja taruissa uskolliset sankarit vetävät miekan oikean asian puolesta. Keskiaikaisessa runoeepoksessa ranskalaisten sankari Roland kehottaa toveriaan taistelun tiimellyksessä:

Lyö peitselläs, on mulla Durendal,
tää kelpo miekka, lahja kuninkaan.
Jos kuolen, ken sen saaneekin, hän tietää
sen olleen vyöllä kelpo vasallin!
(LXXXVIII, 1120-1123, suom. Yrjö Jylhä)

Miekanhiojaiset

Tohtorinmiekkoja Turun yliopiston miekanhiojaisissa. Kuva Esko Keski-Oja / Hanna Oksanen. Copyright Turun yliopisto.

Ei siis ihme, että myös me tohtorit teroitamme tänään tutkijan päättelemän totuuden puolustajina miekkoja, emme kirveitä, leukuja tai keihäänkärkiä. Miekka on myös minulle henkilökohtaisesti väitöskirjan ja tohtorin arvon symboli. Keskellä usein liian pitkiksi venyneiden tutkimuspäivien, viikoittainen japanilaisen miekkailun harjoittelu on ollut välttämätön henkireikä, lihasten ja reaktioiden harjoittamista aivojen rääkkäämisen vastapainoksi. Tutkimuksen ja miekkailun keskellä olen myös huomannut, että tieteellisessä tiedossa ja kamppailulajeissa on yllättäviä yhtäläisyyksiä. Me tohtorit tiedämme, että toisin kuin yleistajuistettu esitys oppikirjoissa tai Wikipediassa, tieteellisen tiedon ydin ei ole vahvistetuissa faktoissa, jotka voi opetella ja tarkistaa. Tieteellinen tieto syntyy tieteen harjoittamisesta: lähtö-oletukset vahvistetaan tai kumotaan tutkimusprosessissa, tulokset altistetaan toisten tutkijoiden kritiikille ja niitä puolustetaan ja tarvittaessa tarkistetaan. Välillä on pakko palata nuolemaan haavojaan, mutta ajoittain saamme seistä kunnian kentillä voittoisina. Kuten kamppailulajeissa, tieteen ydin on jatkuvassa harjoittelemisessa – jos lopetamme sen, myös tieteellinen tieto kadottaa elävän ja alati muuttuvan luonteensa, siitä tulee pysähtynyttä ja kuollutta. Vielä pahempaa on, jos me itse oppiaineena, yliopistona tai tieteenalana lopetamme harjoittelun ja muut jatkavat sitä – seurauksena on ennemmin tai myöhemmin kunnon selkäsauna.

Koko tieteellinen koulutus muistuttaa perinteisten kamppailulajien opetusta. Kun opiskelija tulee yliopistoon, aluksi pitää opettaa perusasiat. Jalkatyön on oltava kunnossa ja liikkeiden puhtaita ja selkeitä. Mutta hyvin pian altistamme opiskelijat kritiikille ja pakotamme heidät perustelemaan kantansa. Taidot pannaan koetukselle käytännössä. Niille, jotka jatkavat opintojaan väitöskirjaan, painetta ja haastetta lisätään. Joku tarvitsee enemmän rohkaisua, jotta itseluottamus kasvaa, ja liian nopeasti ylpistyvälle kukonpojalle annetaan hänen omaksi parhaakseen kunnon höyhenten pöllytys. Niin tieteessä kuin miekkailussa käy aina välillä niin, että voimiensa tunnossa oleva nuori leijona alkaa pitää opettajaansa jo aikansa eläneenä, kunnioituksen ansaitsevana mutta parhaat päivänsä nähneenä. Usein nuori haastaja oppii tällöin, että vanha kettu on vielä yllättävän ketterä, kun sille päälle sattuu.

Sekä tutkija että kamppailija tarvitsee jatkuvasti uusia haasteita. Jos miekkailija harjoittelee vain kotisalilla samojen tuttujen naamojen kanssa, hän oppii heidän tapansa ja maneerinsa ja niihin sopivat vastaliikkeet. Kun astuu isommille areenoille, voi tulla yllätyksiä vastaan. Kehittyvä, elävä tiede vaatii riittävän ison yhteisön toteuttaakseen ihanteensa kriittisyydestä, avoimuudesta ja eteenpäin katsovasta totuuden etsinnästä. On uskaltauduttava kansainvälisille kentille, mutta tutkijoilla on oltava riittävästi sparrauskumppaneita myös kotimaisessa tiedeyhteisössä. Kun yliopistot etsivät profiileitaan, on samalla varottava sitä, ettei jokin tieteenala keskity vain yhteen ainoaan yksikköön, muutaman professorin alaisuuteen. Ennen kaikkea, meidän nuorien tohtoreiden on tutkijoina aina etsittävä seuraava haaste, kerta toisensa jälkeen on astuttava mukavuusalueen ulkopuolelle.

Distinguished honorary doctors, we are assembled here to symbolically sharpen our swords, our weapons that defend scientific truth. The Finnish doctor’s sword is not a weapon of destruction. It can be compared to the concept in the traditional Japanese martial arts, katsujin-enken, “the sword as life-giving and fulfilling.” It means, that the ultimate goal of martial arts practice is not to achieve a quick, violent victory over an opponent, but through austere training develop oneself as a good human being who avoids confrontation and prevails over one’s opponent without force.

The sword, which after all is a weapon, is a fitting metaphor for scientific truth. Science and research should be put to service of the society, to provide better living conditions and defend the rights of all people, especially those most in need. But scientific methods as such are neutral and impartial; research can inspire and frighten. Machine learning does not cease to amaze use: only a few days ago we heard that Google’s AlphaGo is not only defeating top human players of Go, but according to one of the game’s masters is no longer human-like but “like a god of Go.” Unfortunately, the vast calculative powers Google, other companies and some governments possess can also been used to supervise and influence people in unforeseeable manners. The same applies to other disciplines. Historians and linguistics can give an identity and self-esteem to a persecuted minority, but in the service of authoritarian regimes they can also take those things away from the downtrodden.

It is thus not the sword but its wielder who is responsible for how to use it and to whose service to put it. It is up to us as doctors of different disciplines to offer our swords to serve the humanity as a whole, in the words of Virgil’s Aeneid, “To spare the conquered, battle down the proud.” (Vergilius, Aeneis, VI, 853, transl. Robert Fitzgerald)

Let us now sharpen these swords

Posted in Uncategorized

Arvot liikkeessä?

Puhe arvoista, erityisesti ihmisarvosta ja kansainvälisyydestä rasismia ja ihmisvihaa vastaan, nousi hetkessä hallituspolitiikan keskiöön, kun Keskusta ja Kokoomus perustelivat arvoilla Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten sulkemista hallitusyhteistyöstä, mutta kokivat jakavansa riittävän yhteisen arvopohjan puolueesta lohjenneen Uusi vaihtoehto -ryhmän kanssa. Nopeasti muun muassa Yle ehti uutisoimaan, että tämä ryhmä ei vaalikonevastausten perusteella eroa arvoiltaan juuri mitenkään Perussuomalaisten ryhmään jääneistä edustajista. Arvopuhe tuomittiin erityisesti oppositiossa pelkäksi poliittiseksi teatteriksi. Tuoreessa muistissa on myös, kuinka loikannut Sampo Terho puolueen puheenjohtajakamppailussa korosti samankaltaisuuttaan Jussi Halla-ahon maahanmuutto- ja EU-linjauksiin.

Kysymys ei ehkä kuitenkaan ole niin yksioikoinen. On erittäin tärkeää, että Yle ja muut mediat selvittävät ryhmien eroja ja samankaltaisuuksia, ja vielä tärkeämpää on, että oppositio tenttaa hallituspuolueilta, mitkä heidän jakamansa yhteiset arvot ovat ja miten hallituspolitiikka muuttuu tai pysyy samanlaisena. Ei saa unohtaa, että Uusi vaihtoehto -ryhmän jäsenet ovat edistäneet ja puolustaneet ihmisarvoa loukkaavaa ja henkiä vaarantavaa maahanmuuttopolitiikkaa, ja heitä pitää siitä edelleen haastaa. Mutta samaan aikaan pitää huomata, että Perussuomalaisten sisällä on saattanut syntyä ja edelleen olla kehittymässä aito repeämä arvoissa.

Asenteet ja arvot, myös kulttuurien kohtaamiseen liittyvät arvot, eivät nimittäin ole niin staattisia kuin julkisessa ja journalistisessa keskustelussa usein esitetään. Arvot ja identiteetit muuttuvat ja sopeutuvat vuorovaikutustilanteiden mukaan, toisin sanoen meillä on valinnanvaraa sen suhteen, mitä puolta identiteetistämme pidämme esillä. Asenteet ovat varsin pragmaattisia ihmisen välisen vuorovaikutuksen moodeja, ja ne myös sopeutuvat. ( Tätä keskustelua sekä psykologiaan että yhteiskuntafilosofiaan perustuen on summannut Mika Lasander Niin & Näin -lehden viimeisimmässä numerossa ilmestyneessä “Arvojen kamppailu” -artikkelissa, joka on luettavissa vapaasti täältä)

Historioitsijat ovat yleisesti olleet varsin pragmaattisia uskon, arvojen ja aatteiden kaltaisten päänsisäisten asioiden äärellä: meillä on päästy vain sanoihin ja tekoihin, joten ne, eivät mielen syvimmät sopukat, määrittävät, mitä vaikkapa sananvapauden ihanne tarkoittaa tietyssä historiallisessa hetkessä. Tai kuten uskontohistorioitsija Willliam T. Cavanaugh (2009) on muotoillut, kristinusko ei ole muuttumaton kokoelma oppeja, “but a lived historical experience embodied and shaped by the empirically observable actions of Christians”. Kaikki muu kuin teot ja sanat ovat tavoittamattomissa, ja tämän tiesivät jo keskiajan inkvisiittorit. Useassa inkvisiittorin käsikirjassa kiersi Gui Folquesin (sittemmin paavi Clemens IV, 1265-1268) muotoilu: “syvä on ihmissydän ja läpitutkimaton” (altum est cor hominis, et imperscrutabile), ja teot tarjoavat ainoan varman todisteen.

Eli aatteet ja arvot ovat tekoja ja sanoja, ja kärjistäen seura tekee tässäkin kaltaisekseen. Erityisesti kun on kyse järjestelmän kritiikistä, ero puhdasoppisten kriitikoiden ja marginaaliin työnnettävien harhaoppisten välillä on hiuksenhieno, puhutaan sitten teologiasta tai politiikasta. Vastaavasti kun jakolinjoja syntyy, erot korostuvat ja vahvistuvat. Tuoreempia historiallisia esimerkkejä on runsaasti, mutta minä kaivan niitä sieltä minkä parhaiten tunnen, eli keskiajan kirkon keskusteluista.

Olen aiemmassa tekstissäni kirjoittanut Jan Husin tuomiosta ja tuomitsijoista Konstanzin konsiilissa 1415. Monet Husin vastustajista olivat esittäneet samankaltaisia ajatuksia kirkon uudistamisesta, papiston elämäntapojen parannuksesta ja kirkon ja hallitsijan suhteiden määrittelystä kuin Hus ja muut böömiläiset reformaattorit. Rajat vedettiin Konstanzin kirkolliskokouksen tapaamisissa, väittelyissä ja oikeudenkäynneissä. Husia vastassa oli muun muassa Stephanus de Páleč, joka oli kuulunut samaan Prahan reformaattorien piiriin kuin Hus, ja vasta 1412 kääntynyt Husia ja hänen kumppaneitaan vastaan. Konstanzin konsiiliin mennessä Stephanuksesta oli tullut Rooman kirkon puolustaja ja yksi Husin pääkiistakumppaneista. Vastaavasti toinen vanha opiskelutoveri, Matthaeus von Königsaal, tuomitsi myöhemmissä teoksissaan toistuvasti sekä Husin että englantilaisen John Wycliffen ajatukset, joita oli aiemmin kannattanut. Kun rajaa oikean ja väärän uudistusliikkeen välille alettiin vetää, tapahtui rajan yli siirtymiä, jotka olivat yhtä aikaa sekä valtataktisia että kaikesta päätellen aitoja opillisia linjanvaihdoksia.

Käännynnäiset ovat valtavirralle äärimmäisen hyödyllisiä. Keskiajan harhaoppisuuden historia tuntee useita entisiä kerettiläisiä, joista tuli sittemmin inkvisiittoreita tai polemiikkien kirjoittajia. Durán Huescalainen, aragonialainen maltillinen valdesilainen 1200-luvun taitteessa, kritisoi kirjoituksissaan sekä radikaaleja, harhaoppisiksi tuomittuja ryhmiä että myös kirkonmiesten paheita. Durán kuitenkin pyrki sovitteluun katolisen valtakirkon kanssa ja johdatti osan kirkosta jo tuossa vaiheessa irtaantuneesta valdesilaisesta liikkeestä takaisin Rooman suojelukseen. Durán esitti voimakkaan symbolisen julkisen kääntymyksen osana väittelytilaisuutta katolisten ja valdesilaisten välillä vuonna 1207, ja myöhemmin hän kirjoitti tärkeän Liber contra Manicheos -traktaatin kataareja vastaan, omistaen sen kardinaali Leo Brancaleonelle. Duránin ryhmä jatkoi köyhyyden ja nöyryyden ideaalin julistamista, tavallaan siis valtakirkon toiminnan kritiikkiä, mutta paavin kuurian suojeluksessa ja radikaalimpia ryhmiä vastaan. Tämän saavuttaakseen he joutuivat myöntymään pitkin hampain itselleen tärkeissä kysymyksissä kuten siinä, että saarnaaminen oli sallittua vain kirkollisten esimiesten luvalla. Tästä “katolisten köyhien” liikkeestä tuli siten täysin puhdasoppinen, Roomalle uskollinen liike, joka usean vuosikymmenen ajan oli tärkeässä roolissa kirkon taistelussa harhaoppeja vastaan.

Mainittuja esimerkkejä 1100-1200 -luvuilta ja 1400-luvulta yhdistää se, että molemmissa tapauksissa järjestelmän hyväksymät ryhmät muuttuivat maltillisemmiksi ja marginaaliin työnnetyt radikalisoituivat entisestään. Alkujaan näillä eri osapuolilla ei ollut juuri mitään havaittavaa eroa. Kääntymyksissä oli mukana sekä opportunismia että aatetta – ja jos jotain useita vuosia keskiajan uskonnollisen vainon tutkimusta on minulle opettanut, niin sen, että valtapolitiikka ja aatteen palo eivät ole toisistaan erillisiä vaan tiukassa syleilyssä.

Vaikka mikään historian maaginen laki ei ohjaa Perussuomalaisen puolueen skismaa noudattamaan samaa mekaniikkaa, en yhtään hämmästyisi, jos irronnut ryhmä siirtyy lähemmäs poliittista keskustaa ja halla-aholainen ryhmä muuttuu entistä radikaalimmaksi ja muukalaisvihamielisemmäksi, mahdollisesti myös demokratiavastaiseksi.

Hallitus- ja oppositiopolitiikan rinnalla on käynnissä semioottinen taistelu oikeudesta määritellä käsitteitä, joilla puhutaan isänmaallisuudesta, kansasta, maasta ja etnisistä ryhmistä. Valitettavasti tätä taistelua on vienyt laitaoikeisto, joka on onnistunut tuomaan käsitteitä kuten “maahanmuuttokriittinen” tai “pakolaistulva” yleiskieleen. Uusi vaihtoehto -ryhmä on kaikkea muuta kuin syytön tähän, mutta tällaisessa kamppailussa valtavirran ei kannata hyljeksiä käännynnäisiä vaan antaa heille mahdollisuus.

 

——————————–

Tämä blogi sai inspiraatiota paitsi keskiajan harhaoppisten ja inkvisiittoreiden temmellyksestä, myös tutkijakollega Lotta Aarikan facebook-päivityksestä, joka koski sitä, kuinka poliitikkojen toiminta on “ainutlaatuinen sekoitus vallanhimoa ja halua parantaa maailmaa.” Lotta ei siitä ainakaan vielä ehtinyt bloggaamaan, mutta kunnia sinne minne se kuuluu.

 

——————————-

Jälkihuomio. Yllä olevia esimerkkejä kerettiläisistä ja inkvisiittoreista ei ole tarkoitettu viittaamaan mihinkään tämän hetken poliittisen tilanteen ryhmään tai puolueeseen. On ihan turha etsiä itselleen samaistumisen kohteita niistä, kun koko konteksti on täysin toinen. Mainitut esimerkit havainnollistavat vallan, aatteiden ja retoriikan mekanismeja, ja ne on valittu yksinkertaisesti sen takia, että ne minä tunnen parhaiten.

Posted in Uncategorized | Tagged , , ,

Valtion, kirkon ja yliopiston jännitteinen kolminaisuus

Osa seurakunnista on päättänyt lukea Maahanmuuttoviraston kielteisiä turvapaikkapäätöksiä ääneen osana paastonajan ohjelmaa. Seurakuntien edustajien mukaan päätöksiä ei kommentoida, vaan luetaan ääneen tarkoituksena antaa ääni niille, joilla sitä muuten ei ole.

Päätöksen taustalla olevat henkilöt eivät välttämättä tajua sitä, mutta teko on uskomattoman vahva symbolinen uudelleenmäärittely saarnatuolista julistetuille tuomioille. Paastonaika on pitkään ollut kirkkokurin ja kirkon tuomiovallan näytös, jonka aikana vakavista rikkomuksista kuten harhaoppisuudesta suoritettiin julkisia häpeärangaistuksia. Muulloinkin kirkonkiroukseen (ekskommunikaatioon) tuomittujen nimet luettiin ääneen saarnatuolista messun yhteydessä, jotta kanssakäymistä heidän kanssaan osattiin välttää.

Kaikki eivät ole olleet laillani yhtä vilpittömän kiinnostuneita eleen historiallisista ja performatiivisista vivahteista. Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä (jolle sinänsä ei pitäisi suoda yhtään lisää palstatilaa, ks. Lotta Aarikan blogi) ehätti kommentoimaan, että tällainen poliittisuus ei kuulu kirkolle. Karjalaisen mukaan Kärnä kommentoi

On luonnollisesti hyvä ja tärkeää, että kirkko elää ajassa ja osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta jumalanpalvelukset ovat tällaiseen politikointiin väärä paikka, sanoo Kärnä.

“Politikointi” on tässä avainsana. Sitä ei pidä tehdä sen paremmin pappien kuin yliopistotutkijoidenkaan. Viimeksi mainittuja vastaan kirjoitti tovi sitten keskustaa lähellä olevan ajatuspaja e2:n johtaja Karina Jutila Kunnallisalan Kehittämissäätiön (KAKS) julkaisemassa Pilaako eliitti Suomen? -pamfletissa (2016). Jutila osoitti sanansa erityisesti päättäjiä julkisuudessa tai sosiaalisessa mediassa kritisoivia tutkijoita kohtaan

Politikoivan tutkijan tuottama tieto ei kulu kärkipoliitikkojen käsissä. Päättäjien työtä taustoittavat tutkijat eivät koe tarpeelliseksi korostaa rooliaan julkisuudessa. Heille tärkeämpää on tiedolla vaikuttaminen (s. 17)

Tutkijan pitäisi siis kiltisti tuottaa päättäjien tarvitsemaa tietoa, mutta ei arvostella päätöksiä. Kirkon on tärkeä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta politikointi valtionhallintoa vastaan ei kuulu sille.

 

Kirkko ja yliopisto valtion tukena

Miksi rinnastan nämä irralliset puheenvuorot kahta eri instanssia vastaan? Siksi, että kirkon ja valtion ja yliopiston ja valtion suhteessa toisiinsa on paljon samankaltaisuutta, vaikka niiden tehtävät eroavat täysin. Useissa Euroopan maissa molemmat instituutiot uudelleenmääriteltiin myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa valtiota tukeviksi. Wienin yliopisto perustettiin 1300-luvulla vahvistamaan Habsburgien suvun asemaa Itävallan herttuakunnassa. Samaan aikaan herttuat lujittivat otettaan alueen kirkon asioissa. Hallitsija, katolinen kirkko ja yliopisto kävivät yhteistuumin poliittisia ja uskonnollisia toisinajattelijoita vastaan. Myöhemmin 1600-luvun Ruotsissa luterilainen ortodoksia tuki valtion suurvaltapyrkimyksiä ja yliopistot kouluttivat virkamiehiä vahvistuvan valtion palvelukseen.

Spiezer_Chronik_Jan_Hus_1485

Jan Husin politikointi ja teologinen spekulaatio loppuu kertaheitolla Konstanzissa 1415. Spiezer Chronik (1485)

Tehtävä on jatkunut modernina aikana. Huolimatta askeleista kohti uskonnonvapautta ja tieteen riippumattomuutta olivat sekä kirkko että yliopistot avaintoimijoita 1920-30 -lukujen kansallisessa projektissa. Sota-aikana kirkko oli kiinteä osa armeijan koneistoa.  Oikeistopuolueet ovat myöhemminkin nähneet kirkon ja valtion muodollisesta erosta huolimatta kirkon tärkeänä arvokeskustelijana ja puolustaneet 1990-luvulla esimerkiksi jumalanpilkkapykälän säilyttämistä lainsäädännössä (Suomalaista uskonnon pilkasta tekee parhaillaan väitöskirjaa uskontotieteilijä Tuomas Äystö).

Yliopistoihin on puolestaan viime vuosina kohdistunut jatkuvasti uusia vaatimuksia keskittyä aloihin, jotka tukevat kansantaloutta ja innovaatioita, tai ovat muuten valtion edun mukaisia. Tämä ajattelutapa tiivistyy uudessa strategisen tutkimuksen ohjelmassa. Strategisen Tutkimuksen Neuvosto “rahoittaa yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa korkeatasoista tiedettä. Tutkimuksen avulla etsitään konkreettisia ratkaisuja suuriin ja monitieteistä otetta vaativiin haasteisiin.” Tuon paremmin valtiota tukevaa (staatstragend) tehtävää ei voi määritellä.

 

Suhteet uudelleen

Sekä yliopistot että kirkot ovat historian saatossa osoittautuneet maalliselle vallalle välttämättömiksi mutta välillä omapäisiksi liittolaisiksi. Kummassakin instituutiossa on omat periaatteensa, valtataistelunsa, paradigman muutoksensa ja sukupolvien vaihdoksensa. Vaikka niin yliopisto kuin kirkko elävät osana ympäröivää yhteiskuntaa muutokset eivät välttämättä tapahdu toivotussa marssijärjestyksessä.

Nyt on käynnissä näiden instituutioiden ja poliittisten voimien välisten suhteiden etsikkoaika. Mikko Kärnän kommentissa oikeistopuolueen edustaja ottaa etäisyyttä kirkkoon. Kärnä on provosoiva keskustelija, ja ärsyttämään tämäkin puheenvuoro on tarkoitettu. Mutta taitavana populistina hän tietää, että kaikupohjaa on niin uskontokriittisten maahanmuuton vastustajien joukossa kuin niiden konservatiivien keskuudessa, jotka ovat eronneet tai harkinneet eroa kirkosta turvapaikanhakijoitten suojelun takia. Samaan aikaan perinteisesti kirkkokriittiset vasemmisto ja vihreät (tai ainakin osa heidän edustajistaan) on lähentynyt kirkkoa, kun erityisesti maahanmuutto- ja köyhyyskeskustelussa on löytynyt uusia kantoja.

Suhteessa yliopistoon jakolinjat eivät ole yhtä selviä, mutta Jutilan pamfletti heijastelee nykyisen hallituksen kantoja: asiantuntijat, “kaiken maailman dosentit”, ovat hankalia, kritisoivat ja vastustavat uudistuksia.

Kielenkäyttö on taas vallankäyttöä: toivottu päätöksentekoa tukeva tutkimus on “yhteiskunnallisesti merkittävää ja vaikuttavaa”, mutta vääränlainen kritiikki “politikointia.” Mutta kuten Yhdysvaltain uusi hallinto on osoittanut, tiede, tutkimus ja koulutus eivät koskaan ole epäpoliittisia. Tutkijoiden on oltava poliittisia perustellusti ja tutkimukseen pohjautuen, mutta emme voi vetäytyä vastuusta. Siksi syytökset “politikoinnista” ovat tekopyhiä. Yhtä suurta teeskentelyä on väittää, että joskus tiede olisi ollut täysin politiikasta riippumatonta (vaikka mahdollisimman suureen autonomiaan pitääkin pyrkiä).

 

Varaventtiilit

Vielä viimeinen näkökulma kirkon (tai laajemmin uskonnollisten yhteisöjen) ja yliopiston tehtävään valtion tukena. On muistettava, että valtiota lujittava tehtävä ei suinkaan tarkoita vallanpitäjien ylistystä. Hyvin usein se on tarkoittanut heidän kritiikkiään. Myöhäiskeskiajan saksalais-roomalaisista keisareista ovelin ja taitavin valtapeluri Kaarle IV (1316-1378) tuki mitä kirjavinta joukkoa askeettisia munkkeja ja rikkaita ja mahtavia vastaan hyökänneitä saarnaajia – yksi näistä jopa kutsui keisaria vasten kasvoja Antikristukseksi. Mikael Agricola käänsi reformaation hengessä Uuden Testamentin ja järjesti kirkon hallintoa Turun hiippakunnassa Kustaa Vaasan uudistusten mukaisesti. Samalla hän vastusti piispan vallan liiallista rajoittamista ja suututti kuninkaan juhlimalla virkaanastujaisissaan messua päässään yksi piispan mahdin keskiaikaisista tunnusmerkeistä, hiippa.

Yliopisto-opiskelijat päästelivät höyryjä kultaisella 1960-luvulla, ja suurin osa heistä päätyi sittemmin valtakunnan kantaviksi voimiksi politiikkaan ja virkamiehistöön. Minun sukupolveni puhui opiskelijoina degrowth-aatteesta ja downshiftauksesta, mutta on innolla ottamassa työpaikat vastaan nyt, kun talouskasvu on lähdössä käyntiin.

Kuten eräs järjestelmän kriitikko, Michel Foucault (1926-1984) opetti, järjestelmän kritiikki, kriisit ja reformit eivät ole sen heikkouden merkkejä, vaan osa vallan mekanismeja, jotka pitävät järjestelmän ylipäätään käynnissä ja vahvistavat sitä.

Köyhien kerjäläisveljien suurimpia tukijoita olivat kaupunkien rikkaat porvarit, jotka paastoajan saarnojen lopuksi heittivät helyjään turhuuksien roviolle. Eivät he siitä kuitenkaan köyhtyneet ja valtaansa menettäneet, mutta saivat paremman omatunnon. Myöhemmin arvioitavaksi jää, onko kirkon tuella turvapaikanhakijoille suurempaa vaikutusta kuin omantunnon kolkuttaminen.

Posted in Uncategorized

Väittelyn jälkeen

Kaiken muun toiminnan vilkkaus näkyy blogin hiljaisuutena. Kulunut syksy on ollut ehkä toistaiseksi elämäni kiireisin, mutta samalla antoisin. Väittelin 8.10., ja tilaisuus, jossa vastaväittäjänä oli yksi keskiajan harhaoppisuuden ja inkvisition merkittävimmistä tutkijoista, professori Peter Biller, oli ainakin minulle ikimuistoinen.

Väitöskirjan teemoihin voi tutustua vielä lectio praecursoriassa, jonka ystävällisesti julkaisi Ennen ja nyt – historian tietosanomat.

Mitä sitten? Eteenpäin, ja siitä lisää myöhemmin.

Posted in Uncategorized