Ajattelin, etten enää kirjoita tai kommentoi mitään jauhojengi-kohuun liittyen, koska se ei suoraan sanoen ansaitse lisää huomiota. Sen yhteydessä toistettu ja historiantutkijalle rakas sana ”lähdekritiikki” sen sijaan on muutaman mietteen arvoinen.
Lyhyenä kertauksena: vähän sen jälkeen, kun Sanna Marinin bilevideo julkaistiin Iltalehden sivuilla 17.8., alkoi ensin Ylilaudalla ja sitten Twitterissä levitä tulkinta siitä, että videolla lauletaan ”jauhojengi”, ja että se tarkoittaa huumeiden käyttöä. Ylilaudalla myös kehotettiin levittämään hashtagia Twitterissä. Tulkinta lähti leviämään ja sitä tietoisesti levitettiin foorumeilta ja tileiltä, jotka jakavat muutenkin vihamielistä sisältöä, ongelmallista tietoa ja salaliittoteorioita. Kommentoin Twitter-leviämistä seuraavana päivänä (18.8.) omassa twiitissäni, ja muut tarkkaavaiset Twitter-käyttäjät huomasivat Ylilauta-alkuperän.
Isot suomalaiset mediat Hesaria ja Yleä myöten olivat kuitenkin jo ehtineet levittää ”jauhojengi”-tulkintaa, kunnes suurin osa, Iltalehteä lukuunottamatta, alkoi pian vähin äänin korjailla uutisointia. Samaan aikaan suomalaisen huumekulttuurin ja -kielen asiantuntijat ehtivät kertoa, ettei ”jauho” saati ”jauhojengi” ole mitenkään yleistä huumeslangia. Suomen Kuvalehden Tuomo Lappalainen kommentoikin tuoreeltaan median liiallista liipasinherkkyyttä kohu-uutisoinnissa.
Mutta se lähdekritiikki. Varsinkin Twitterissä moni kuulutti pian toimittajien lähdekritiikin perään. Olisikin helppo taputtaa itseään historioitsijana selkään ja kehua historioitsijan koulutuksen tuomia lähdekritiittisiä valmiuksia.
Valitettavasti meillä historioitsijoilla ei ole mitään ylivoimaisia saati universaaleja kykyjä arvioida lähteiden luotettavuutta. Itse asiassa muutaman vuoden takaisessa Sam Wineburgin ja Sarah McGrew’n tutkimuksessa väitelleet historioitsijat eivät suoriutuneet mitenkään mairittelevasti verkkosisältöjen arvioinnissa, vaan esimerkiksi virallisen näköiset instituutioiden nimet tai logot johtivat historioitsijoita harhaan yllättävän helposti. Ammattimaiset faktantarkastajat suoriutuivat tehtävästä huomattavasti paremmin.
Ja tämä on täysin ymmärrettävää. Lähdekritiikki tai informaatiolukutaito kun eivät ole aiheesta riippumattomia taitoja. Lähdekritiikin perusta on kontekstin taju ja suoraan sanoen lukeneisuus. Historioitsijan lähdekritiikki perustuu oman alan asiantuntemukseen, aiemman tutkimuksen sisäistämiseen ja käytännön työhön lähteiden parissa. Se on asiakirjoja, julkaisuja ja mitä tahansa lähteitä tuottavien organisaatioiden, ihmisten ja prosessien ymmärrystä. Se on kokemuksen tuomaa perstuntumaa siitä, mikä on todennäköistä, mahdollista tai äärimmäisen epätodennäköistä tietyn aikakauden, kulttuurin ja yhteisön tuottamissa lähteissä.
Totta kai tutkijakoulutus opettaa jäsentämään tietoa, epäilemään ja kyseenalaistamaan, mutta näistä taidoista ei ole hyötyä ilman asiasisältöjen tuntemusta.
Ryhdyin kyllä epäilemään ettei ”jauhojengin” levittäjillä ollut puhtaat jauhot pussissa akateemisen tutkijantyöni ansiosta. Mutta syynä ei ollut universaali lähdekritiikin lahja, vaan se, että olen tutkinut myös ongelmallisen tiedon kiertoa suomalaisessa verkossa ja tunnen jotenkin skenen toimijoita. Näin ollen osasin haistaa palaneen käryä, kun tietyt nimet tulivat vastaan.
Mikä sitten avuksi? Viimeistään tämä kohu osoitti, että Ylilaudan kaltaiset foorumit voivat olla myös poliittisia toimijoita, ja että on syytä olla perustiedot tiettyjen verkkoyhteisöjen toiminnasta.
Onneksi Suomessa tehdään hyvää aiheeseen liittyvää tutkimusta. Tässä vain muutamia esimerkkejä. Tuija Saresman ja työryhmän Verkkoviha-raportti on hyvä lähtökohta verkon synkempiin puoliin. Eliisa Vainikka on tutkinut nimenomaan Ylilautaa ja yhdessä Auli Harjun kanssa anonyymeja keskustelupalstoja niin vertaistukena kuin yhteiskuntakritiikkinä. Laajempaa kontekstia suomalaisten verkkokeskustelujen kehityksestä aina niiden alkuhämäristä asti tarjoaa Jaakko Suomisen, Petri Saarikosken ja Elina Vaahensalon Digitaalisia kohtaamisia. Verkkokeskustelut BBS-purkeista sosiaaliseen mediaan. Kansainvälistä tutkimusta on sitten vaikka kuinka paljon, mutta jos pitää nostaa yksi tärkeä teos, niin Peter Pomerantsevin This Is Not Propaganda: Adventures in the War Against Reality (2019) on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se myös muistuttaa, että pelko informaatiosodasta on iso osa informaatiosotaa.
Reima Välimäki 