”Mut mä liikun kriisistä kriisiin, kuljen komein askelin. Tahdon ettei mikään ois kuin ennenkin”, lauloi taannoin Ismo Alanko. Keski-iän- ja muissa henkilökohtaisissa kriiseissä voidaan tavoitella irtiottoa entisestä, mutta yhteiskunnan kriisissä katse ja toiveet ovat menneisyydessä.
Vaikka kriisien syistä, seurauksista ja vakavuudesta voidaan olla eri mieltä, tässä ajassa elävät jakavat tunteen toistuvista kriiseistä. Jonkinlaista omistajansa kriisiä läpikäyvässä viestipalvelu X:ssä (ent. Twitter) Helsingin Sanomien toimittaja Tuomas Peltomäki listasi äskettäin oman työuransa kriisejä vuoden 2008 finanssikriisistä ilmastokriisin eskaloitumiseen, pandemiaan ja Ukrainan sotaan. Kriisin käsitteen ajankohtaisuudesta kertoo myös kasvanut akateeminen kiinnostus siihen, esimerkiksi käynnissä oleva HERA (Humanities in the European Research Area) teemahaku.
Kuten kaikki muotikäsitteet, ”kriisi” on ylikäytetty ja alkanut tarkoittaa melkein mitä tahansa häiriötä normaalissa elämänmenossa. Arkikäytössä kriisin käsitteeseen kuuluu jonkinasteinen yllätyksellisyys, mutta myös odotus tai ainakin toive sen ohimenosta ja paluusta normaaliin.
Syvä, perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen kriisi on kuitenkin jotakin muuta kuin asuntokuplan puhkeaminen tai edes globaali pandemia. Koska olemme siirtyneet kriisien aikaan, on syytä pohtia, mitä kriisiaikoja tutkineet ovat kriisillä ymmärtäneet.
Mielestäni käyttökelpoisimman kriisin määrittelyn on tehnyt tšekkiläinen historioitsija František Graus (1921–1989). Graus oli laaja-alainen keskiajan historian tutkija, jonka ydinaluetta oli myöhäiskeskiajan historia. 1300-luvun alusta alkaen Eurooppaa – ja vähän eri tavoin koko maailmaa – koettelivat muuttuvan (kylmenevän) ilmaston tuomat epävakaiset säät, heikot sadot, toistuvat epidemiat, poliittiset kriisit, yhä brutaalimmaksi muuttuva sodankäynti ja erilaiset talouden häiriöt inflaatiosta kauppareittien katkeamiseen.
Graus, juutalaistaustainen tšekkiläinen, joka selvisi Auschwitzista ja joutui Prahan kevään jälkeen emigroitumaan Saksaan ja Sveitsiin, tunsi omakohtaisesti 1900-luvun kauhut ja totalitarismin. Hän tiedosti myös erinomaisen hyvin, kuinka oman aikamme ilmiöt saavat meitä etsimään vastaavia menneisyydestä. Graus oli terävä ja äärimmäisen pedantti tutkija, joka kaihtoi banaaleja rinnastuksia mutta kirjoitti tutkimusta, joka puhutteli oman aikansa lukijaa.
Näistä lähtökohdista Graus ymmärsi, että kriisiaika on sekä konkreettisia häiriöitä että niiden kulttuurisia ja mentaalisia tulkintoja. Grausin ”kriisi” oli koko aikaa ja yhteiskuntaa koskeva ilmiö, jossa erilaiset, toisiaan vahvistavat häiriöt tai osakriisit kuten katovuodet, epidemiat ja sodat saivat aikaan tunteen siitä, että koko maailma on perustavanlaatuisesti pois radaltaan. Aikalaisten kokemuksessa kaikki on jotenkin väärin, eivätkä vanhat periaatteet, yhteisön jakamat arvot ja hyväksi koetut toimintamallit enää toimi. Moraalittomuus, korruptio ja pahuus saavat vallan.
Olennaista todellisessa kriisin kokemuksessa on se, että edes onnistuminen ei riitä. Keskiajan talonpoika oli tottunut epävakaisiin oloihin ja yksittäisiä katovuosia ja nälkää saattoi odottaa. Jumala antoi, Jumala otti. Mutta jos onnistunutta satoa ei saanut myytyä sellaiseen hintaan, että sillä pystyi elämään, jokin oli pahasti pielessä.
Tällaisessa kriisin tunteessa yhteisö kääntää katseensa menneisyyteen, jossa vanhat pelisäännöt vielä pätivät – tai tarkemmin sanottuna ihannoituun kuvaan menneisyydestä. Kriisin aika nostaa valtaan johtajia, jotka lupaavat paluuta vanhaan hyvään aikaan. Ratkaisu on usein nostalginen ja konservatiivinen: korruption ja paheiden kitkeminen ja yhteisön moraalin kohotus.
Näiden keinojen ongelma on se, että perustavanlaatuisessa kriisissä koko toimintaympäristö on muuttunut niin paljon, ettei paluuta vanhaan enää kerta kaikkiaan ole. Viime aikoina 1300–1600 -luvuista ei ole tutkimuksessa puhuttu niinkään kriisiaikana vaan ”suurena siirtymänä” (The Great Transition), jonka seurauksena globaali talouden ja politiikan voimatasapaino muuttui. Todellisessa kriisissä ei ole paluuta sitä edeltäneeseen järjestelmään. Valitettavasti esimoderni siirtymä ei ollut mikään johdonmukainen matka parempaan vaan hoipertelua läpi tautien, sodan ja uskonnollisen fanatismin vuosisatojen.
Katsotaan vähän nykyhetkeen ja tulevaan. Grausin kriisin käsite auttaa ymmärtämään joitakin oman aikamme ilmiöitä, kuten konservatiivista vastareaktiota vähemmistöjen oikeuksiin. Pride-kulkueesta tulee siihen välinpitämättömästi tai penseästi suhtautuvalle entistä uhkaavampi, kun samaan aikaan tuntuu, etteivät työssäkäyvän rahat riitä ruoka- ja sähkölaskuun. Polttoaineen hinta on reaalisesti alentunut 1990-luvusta, mutta koska koko autoiluun perustuvan elämäntavan koetaan olevan uhattuna niin bensapumpuista on saanut kokoaan suuremman poliittisen symbolin. Kyse ei ole yksittäisistä asioista vaan perusturvallisuuden tunteen katoamisesta ja siitä, ettei vielä muutama vuosi sitten toiminut resepti turvalliseen keskiluokkaiseen elämään enää päde.
Viheliäisten kriisien yksi viheliäisiä ominaisuuksia on se, että nostalgiaan perustuva politiikka ei tunnusta koko pelin muuttuneen ja ehdottaa siksi toimenpiteitä, jotka ovat tuomittuja epäonnistumaan. Uusia ratkaisuja esittävät päättäjät taas eivät useinkaan ymmärrä, kuinka vahva voima kriisin kokemus on. Kaikki muutokset, jotka ruokkivat tunnetta tutun ja turvallisen katoamisesta synnyttävät väistämättä vastareaktion.
Kirjallisuus:
Bruce M. S. Campbell, The Great Transition: Climate, Disease and Society in the Late-Medieval World (Cambridge: Cambridge University Press, 2016).
František Graus, Pest – Geissler – Judenmorde : das 14.Jahrhundert als Krisenzeit (Göttingen: Vandenhoeck und Ruprecht, 1987).
František Graus, ‘The Crisis of the Middle Ages and the Hussites’, in Ausgewählte Aufsätze (1959-1989), toim. Hans-Jörg Gilomen, Peter Moraw ja Rainer Christoph Schwinges (Stuttgart: Thorbecke, 2002), 413–34.
Reima Välimäki 
