(A preview to Aboagora Symposium’s workshop ”Inquisition revisited” in Finnish. I promise a more comprehensive report in English after the Symposium. For information & program, see here)
Viime aikoina olen saanut työskennellä hieman väitöskirjatutkimuksen arjesta poikkeavan projektin kanssa. Ensi viikolla Turussa etsitään tieteen ja taiteen rajapintoja toista kertaa järjestettävässä Aboagora -symposiumissa, tänä vuonna teemalla ”the power of the sacred and the secular”. Turkulaisen uskontotieteilijän Pekka Tolosen ja vapaaehtoisen työryhmän kanssa osallistumme symposiumiin keskiaikaista inkvisitio-oikeudenkäyntiä draaman keinoin tutkivalla työpajalla ”Inquisition revisited”.
Työpajan idea lähti tavoitteesta tarjota vaihtoehtoinen tulkinta keskiaikaisia harhaoppisia tutkineiden kirkollisten tuomareiden ”kerettiläisen turmeluksen inkvisiittoreiden” työhön. Yleinen mielikuva lienee edelleen vankityrmässä kerettiläiseltä tunnustuksen puristava fanaattinen munkki tai ainakin Ruusun nimi -romaanin syytetyn syyllisyydestä jo etukäteen vakuuttunut Bernard Gui.
Kerettiläisten kuulemiset ja tuomitsemiset olivat täynnä vallankäyttöä, painostusta ja alistamista, mutta kuulustelujen dynamiikka ja symboliikka eivät vastaa ennakko-oletuksia. Suuri osa inkvisitioista käsitteli nykynäkökulmasta triviaaleja opinkappaleita, ja monesti kyseessä näyttää olleen pikemminkin maallikkojen opetus, oikaisu ja eräänlainen yhteisön sosiaalis-uskonnollinen kontrolli kuin vakaumuksellisten toisin uskovien uhmakas tie roviolle. Yhtäläisyydet kuulemisiin, hoitokokouksiin ja niin kutsuttuihin eheyttämisiin tämän päivän suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä eivät ole täysin tuulesta temmattuja.
Ensi viikon workshop tulee näyttämään, miten dramatisointi palvelee yleisöä. Jo nyt voin kuitenkin todeta, että workshopin käsikirjoituksen tekeminen on kannattanut ja palvellut omaa tutkimusta. Olen käyttänyt dramatisoinnin pohjana samoja 1300-luvun lopun kuulusteluprotokollia, traktaatteja, kysymysluetteloita ja valakaavoja, joita itse tutkin. Dramatisoinnin dialogia laatiessa olen joutunut pohtimaan kuulustelutilannetta hyvin konkreettisesti: Missä inkvisiittori oli, missä kerettiläinen? Oliko kuulusteltava polvillaan, seisoiko hän? Miten inkvisiittori ilmoitti, että hyväksyy tunnustuksen? Miten ihminen, joka pitää valan vannomista vakavana syntinä, pakotettiin paitsi tunnustamaan olevansa väärässä, myös vahvistamaan tunnustuksensa usealla rituaalisella valalla.
Ehkä vaikuttavin huomio on kuitenkin ollut, kuinka paljon helpompaa onkaan tutkijana eläytyä inkvisiittorin kuin kerettiläisen rooliin.
Reima Välimäki 