Milloin monikulttuurisuudesta tuli painajainen, jota vastaan kansanedustaja Olli Immonen (Ps.) kirjoitti taisteluhuudon maailman ylirajaisimmalla kielellä, ontuvalla englannilla?
Ei se ollut sitä, kun minä olin nuori. Enkä ollut nuori lähelläkään kantakaupunkien kivitalokortteleita, kieliluokkia ja IB-lukioita, vaan siellä missä kansa tyynä kyntää aurallansa maata isien. Sieltä sitä lähdettiin, vasta lamasta nousevasta Suomesta kansainvälisyysvaihtoon Itävaltaan tai Italiaan. Matkalle rohkaisivat ja suurelta osin maksoivat vanhemmat, joilla usealla ei ollut kansakoulua kummempaa koulutusta. Ja koska vaihdot olivat vastavuoroisia, niin ottivat vielä kotiinsa kumppanikoulujen oudot oppilaat, vaikkeivat itse puhuneet muutamaa ontuvaa englannin tai saksan sanaa enempää vieraita kieliä. Eikä näitä vanhempia, jotka juuri olivat viimeiseen asti vastustaneet EU:ta, käännyttänyt tähän mikään määrä propagandaa. He tekivät näin, koska uskoivat, että lapsiensa on hyvä nähdä maailmaa, oppia kieliä ja tutustua vieraisiin kulttuureihin, ei jäädä katselemaan maailmaa kotitilan rappusilta. Oikeassa olivat.
Ei se 1990-luvun Suomikaan ollut yksikulttuurinen. Eikä sitä ennen. Vaikka äänekäs äärioikeisto istuu henkisen rintamamiestalonsa kellarissa ja fantasioi hygieenisesti omien rajojen sisällä pysyneestä suomalaisesta kansasta, ei sellaista milloinkaan ole ollut olemassa. Keskellä mainittua lama-Suomea juhannusjuhlissa istui Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut kaveri. Jopa vihoviimeisten kyläkoulujen luokkiin ilmestyi Bosnian sodan pakolaisia. Samaan aikaan maatiloille saapuivat virolaiset ja venäläiset kausityöntekijät ja lomittajat. 90-luku näki toki skininsä, mutta verrattuna nykyiseen vieraan pelko oli todella marginaalista.
Tietysti kieroutunut mielikuvitus katsoo kauemmas taaksepäin, jolloin muistikin voi olla valikoivempi. Se valikoiva muisti unohtaa helposti, että suuren osan 1900-lukua kansainvälinen muuttoliike kosketti Suomea rajusti, mutta muutto kulki täältä muualla. Paremman elämän toivossa. Sen sijaan kansainvälinen lainaraha liikkui Suomeen päin.
Sitä ennen Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, ja väki liikkui. Isoisäni isä oli vuosia Pietarissa kirkkoja rakentamassa. Vierastyöläisenä, mokoma. Vei varmaan paikallisten työt. Suomen suuriruhtinasmaan maahanmuuttolait olivat periaatteessa tiukat mutta väljästi tulkitut, ja Suomeen muodostuivat tataari- ja juutalaisyhteisöt. Romaneja täällä on häätöyrityksistä huolimatta ollut vuosisatoja. Saamelaisia puolestaan on työntänyt pohjoiseen suomenkielisen asutuksen leviäminen, maahanmuuttajat. Itämeren rannat taas ovat yhdistäneet enemmän kuin erottaneet. Viimeksi mietin tätä vierailulla Virossa Vormsin saarella, jonka väestöstä ennen toista maailmansotaa yli 90% oli ruotsinkielisiä vuosisatojen ajan, aivan kuten Suomen rannikoilla. Summa summarum, ikävästi on väki liikkunut, muuttanut ja nainut ristiin valtakuntien rajoista välittämättä.
Olen niin multavarpaista maatiaissukua kuin kuvitella saattaa, mutta kun katson tuttavapiiriäni ja opiskelu- ja harrastustovereita vuosien varrelta, niin tilanne on toinen. Yllättävän monella on vähintään toinen vanhemmista italialainen, saksalainen, brasilialainen, yhdysvaltalainen, virolainen, japanilainen tai venäläinen. On Suomeen sukupolvia sitten muuttaneiden saksalaisten käsityöläisten tai tataarikauppiaiden jälkeläisiä. Ja heitä, jotka ovat itse muuttaneet Suomeen, lapsena tai aikuisena, syystä tai toisesta. Tehneet töitä, perustaneet perheen.
Yksikulttuurista Suomea ei koskaan ollutkaan, kauan eläköön monikulttuurinen Suomi.
Reima Välimäki 