Puhe arvoista, erityisesti ihmisarvosta ja kansainvälisyydestä rasismia ja ihmisvihaa vastaan, nousi hetkessä hallituspolitiikan keskiöön, kun Keskusta ja Kokoomus perustelivat arvoilla Jussi Halla-ahon johtamien Perussuomalaisten sulkemista hallitusyhteistyöstä, mutta kokivat jakavansa riittävän yhteisen arvopohjan puolueesta lohjenneen Uusi vaihtoehto -ryhmän kanssa. Nopeasti muun muassa Yle ehti uutisoimaan, että tämä ryhmä ei vaalikonevastausten perusteella eroa arvoiltaan juuri mitenkään Perussuomalaisten ryhmään jääneistä edustajista. Arvopuhe tuomittiin erityisesti oppositiossa pelkäksi poliittiseksi teatteriksi. Tuoreessa muistissa on myös, kuinka loikannut Sampo Terho puolueen puheenjohtajakamppailussa korosti samankaltaisuuttaan Jussi Halla-ahon maahanmuutto- ja EU-linjauksiin.
Kysymys ei ehkä kuitenkaan ole niin yksioikoinen. On erittäin tärkeää, että Yle ja muut mediat selvittävät ryhmien eroja ja samankaltaisuuksia, ja vielä tärkeämpää on, että oppositio tenttaa hallituspuolueilta, mitkä heidän jakamansa yhteiset arvot ovat ja miten hallituspolitiikka muuttuu tai pysyy samanlaisena. Ei saa unohtaa, että Uusi vaihtoehto -ryhmän jäsenet ovat edistäneet ja puolustaneet ihmisarvoa loukkaavaa ja henkiä vaarantavaa maahanmuuttopolitiikkaa, ja heitä pitää siitä edelleen haastaa. Mutta samaan aikaan pitää huomata, että Perussuomalaisten sisällä on saattanut syntyä ja edelleen olla kehittymässä aito repeämä arvoissa.
Asenteet ja arvot, myös kulttuurien kohtaamiseen liittyvät arvot, eivät nimittäin ole niin staattisia kuin julkisessa ja journalistisessa keskustelussa usein esitetään. Arvot ja identiteetit muuttuvat ja sopeutuvat vuorovaikutustilanteiden mukaan, toisin sanoen meillä on valinnanvaraa sen suhteen, mitä puolta identiteetistämme pidämme esillä. Asenteet ovat varsin pragmaattisia ihmisen välisen vuorovaikutuksen moodeja, ja ne myös sopeutuvat. ( Tätä keskustelua sekä psykologiaan että yhteiskuntafilosofiaan perustuen on summannut Mika Lasander Niin & Näin -lehden viimeisimmässä numerossa ilmestyneessä “Arvojen kamppailu” -artikkelissa, joka on luettavissa vapaasti täältä)
Historioitsijat ovat yleisesti olleet varsin pragmaattisia uskon, arvojen ja aatteiden kaltaisten päänsisäisten asioiden äärellä: meillä on päästy vain sanoihin ja tekoihin, joten ne, eivät mielen syvimmät sopukat, määrittävät, mitä vaikkapa sananvapauden ihanne tarkoittaa tietyssä historiallisessa hetkessä. Tai kuten uskontohistorioitsija Willliam T. Cavanaugh (2009) on muotoillut, kristinusko ei ole muuttumaton kokoelma oppeja, “but a lived historical experience embodied and shaped by the empirically observable actions of Christians”. Kaikki muu kuin teot ja sanat ovat tavoittamattomissa, ja tämän tiesivät jo keskiajan inkvisiittorit. Useassa inkvisiittorin käsikirjassa kiersi Gui Folquesin (sittemmin paavi Clemens IV, 1265-1268) muotoilu: “syvä on ihmissydän ja läpitutkimaton” (altum est cor hominis, et imperscrutabile), ja teot tarjoavat ainoan varman todisteen.
Eli aatteet ja arvot ovat tekoja ja sanoja, ja kärjistäen seura tekee tässäkin kaltaisekseen. Erityisesti kun on kyse järjestelmän kritiikistä, ero puhdasoppisten kriitikoiden ja marginaaliin työnnettävien harhaoppisten välillä on hiuksenhieno, puhutaan sitten teologiasta tai politiikasta. Vastaavasti kun jakolinjoja syntyy, erot korostuvat ja vahvistuvat. Tuoreempia historiallisia esimerkkejä on runsaasti, mutta minä kaivan niitä sieltä minkä parhaiten tunnen, eli keskiajan kirkon keskusteluista.
Olen aiemmassa tekstissäni kirjoittanut Jan Husin tuomiosta ja tuomitsijoista Konstanzin konsiilissa 1415. Monet Husin vastustajista olivat esittäneet samankaltaisia ajatuksia kirkon uudistamisesta, papiston elämäntapojen parannuksesta ja kirkon ja hallitsijan suhteiden määrittelystä kuin Hus ja muut böömiläiset reformaattorit. Rajat vedettiin Konstanzin kirkolliskokouksen tapaamisissa, väittelyissä ja oikeudenkäynneissä. Husia vastassa oli muun muassa Stephanus de Páleč, joka oli kuulunut samaan Prahan reformaattorien piiriin kuin Hus, ja vasta 1412 kääntynyt Husia ja hänen kumppaneitaan vastaan. Konstanzin konsiiliin mennessä Stephanuksesta oli tullut Rooman kirkon puolustaja ja yksi Husin pääkiistakumppaneista. Vastaavasti toinen vanha opiskelutoveri, Matthaeus von Königsaal, tuomitsi myöhemmissä teoksissaan toistuvasti sekä Husin että englantilaisen John Wycliffen ajatukset, joita oli aiemmin kannattanut. Kun rajaa oikean ja väärän uudistusliikkeen välille alettiin vetää, tapahtui rajan yli siirtymiä, jotka olivat yhtä aikaa sekä valtataktisia että kaikesta päätellen aitoja opillisia linjanvaihdoksia.
Käännynnäiset ovat valtavirralle äärimmäisen hyödyllisiä. Keskiajan harhaoppisuuden historia tuntee useita entisiä kerettiläisiä, joista tuli sittemmin inkvisiittoreita tai polemiikkien kirjoittajia. Durán Huescalainen, aragonialainen maltillinen valdesilainen 1200-luvun taitteessa, kritisoi kirjoituksissaan sekä radikaaleja, harhaoppisiksi tuomittuja ryhmiä että myös kirkonmiesten paheita. Durán kuitenkin pyrki sovitteluun katolisen valtakirkon kanssa ja johdatti osan kirkosta jo tuossa vaiheessa irtaantuneesta valdesilaisesta liikkeestä takaisin Rooman suojelukseen. Durán esitti voimakkaan symbolisen julkisen kääntymyksen osana väittelytilaisuutta katolisten ja valdesilaisten välillä vuonna 1207, ja myöhemmin hän kirjoitti tärkeän Liber contra Manicheos -traktaatin kataareja vastaan, omistaen sen kardinaali Leo Brancaleonelle. Duránin ryhmä jatkoi köyhyyden ja nöyryyden ideaalin julistamista, tavallaan siis valtakirkon toiminnan kritiikkiä, mutta paavin kuurian suojeluksessa ja radikaalimpia ryhmiä vastaan. Tämän saavuttaakseen he joutuivat myöntymään pitkin hampain itselleen tärkeissä kysymyksissä kuten siinä, että saarnaaminen oli sallittua vain kirkollisten esimiesten luvalla. Tästä “katolisten köyhien” liikkeestä tuli siten täysin puhdasoppinen, Roomalle uskollinen liike, joka usean vuosikymmenen ajan oli tärkeässä roolissa kirkon taistelussa harhaoppeja vastaan.
Mainittuja esimerkkejä 1100-1200 -luvuilta ja 1400-luvulta yhdistää se, että molemmissa tapauksissa järjestelmän hyväksymät ryhmät muuttuivat maltillisemmiksi ja marginaaliin työnnetyt radikalisoituivat entisestään. Alkujaan näillä eri osapuolilla ei ollut juuri mitään havaittavaa eroa. Kääntymyksissä oli mukana sekä opportunismia että aatetta – ja jos jotain useita vuosia keskiajan uskonnollisen vainon tutkimusta on minulle opettanut, niin sen, että valtapolitiikka ja aatteen palo eivät ole toisistaan erillisiä vaan tiukassa syleilyssä.
Vaikka mikään historian maaginen laki ei ohjaa Perussuomalaisen puolueen skismaa noudattamaan samaa mekaniikkaa, en yhtään hämmästyisi, jos irronnut ryhmä siirtyy lähemmäs poliittista keskustaa ja halla-aholainen ryhmä muuttuu entistä radikaalimmaksi ja muukalaisvihamielisemmäksi, mahdollisesti myös demokratiavastaiseksi.
Hallitus- ja oppositiopolitiikan rinnalla on käynnissä semioottinen taistelu oikeudesta määritellä käsitteitä, joilla puhutaan isänmaallisuudesta, kansasta, maasta ja etnisistä ryhmistä. Valitettavasti tätä taistelua on vienyt laitaoikeisto, joka on onnistunut tuomaan käsitteitä kuten “maahanmuuttokriittinen” tai “pakolaistulva” yleiskieleen. Uusi vaihtoehto -ryhmä on kaikkea muuta kuin syytön tähän, mutta tällaisessa kamppailussa valtavirran ei kannata hyljeksiä käännynnäisiä vaan antaa heille mahdollisuus.
——————————–
Tämä blogi sai inspiraatiota paitsi keskiajan harhaoppisten ja inkvisiittoreiden temmellyksestä, myös tutkijakollega Lotta Aarikan facebook-päivityksestä, joka koski sitä, kuinka poliitikkojen toiminta on “ainutlaatuinen sekoitus vallanhimoa ja halua parantaa maailmaa.” Lotta ei siitä ainakaan vielä ehtinyt bloggaamaan, mutta kunnia sinne minne se kuuluu.
——————————-
Jälkihuomio. Yllä olevia esimerkkejä kerettiläisistä ja inkvisiittoreista ei ole tarkoitettu viittaamaan mihinkään tämän hetken poliittisen tilanteen ryhmään tai puolueeseen. On ihan turha etsiä itselleen samaistumisen kohteita niistä, kun koko konteksti on täysin toinen. Mainitut esimerkit havainnollistavat vallan, aatteiden ja retoriikan mekanismeja, ja ne on valittu yksinkertaisesti sen takia, että ne minä tunnen parhaiten.
Reima Välimäki 