Eräs varhaisimmista episodeista keskiajan harhaoppisten vainossa alkaa väkijoukon raivolla. Guibertus Nogent’lainen kuvasi omaelämäkerrassaan kerettiläisyydestä syytettyjen veljesten Clement ja Evrard de Bucyn ja heidän kahden seuraajansa kohtaloa Ranskan Soissonsissa vuonna 1114. Soissonsin piispa alisti epäillyt vesikokeeseen, jossa Clement, seuraamassa olleiden paikallisten riemuksi, kellui ja todisti näin kerettiläisyytensä.
Koska tapaus sattui kauan ennen kuin kerettiläisiä vastaan suunnattu lainsäädäntö ja rangaistukset vakiintuivat, ei piispa tiennyt miten rangaista syyllisiä, vaan kääntyi piispainkokouksen puoleen. Sillä välin väkijoukko, peläten pappien hellämielisyyttä, otti oikeuden omiin käsiinsä. Kaupunkilaiset murtautuivat vankilaan, raahasivat vangit kaupungin edustalle ja polttivat heidät suurella roviolla.
On mahdotonta tietää, mikä yllytti väkijoukon raivoon, mutta kenties joku levitti samankaltaisia, myöhäisantiikin harhaoppikiistoista kumpuavia huhuja kuin ne, jotka Guibertus kirjoitti muistiin. Enemmän kuin näiden opillisilla virheillä, hän retostelee kerettiläisten moraalisella rappiolla: miehet makasivat miesten kanssa, naiset naisten kanssa ja yöllisissä, salaisissa palvontamenoissa kuka kenenkin kanssa. Mikäli näiden orgioiden seurauksena syntyi lapsi, se uhrattiin rituaalimenoissa ja poltettiin. Tuhkasta leivottiin leipää, jota jaettiin sakramenttina.
Guibertus oli näin ensimmäisiä keskiaikaisia kirjoittajia, joka liitti harhaoppisiin demonisoivaa, usein hillitöntä seksuaalisuutta korostavaa kuvastoa – samaa, millä on ennen sitä ja sen jälkeen leimattu milloin mitäkin etnistä tai uskonnollista vähemmistöä: kristittyjä (näiden ollessa vähemmistö), pakanoita (edellisten päästyä valtaan), harhaoppisia, juutalaisia, ja muslimeja.
Tekopyhän kuoren alla kerettiläisten uskottiin juonivan syntejä ja rikoksia. Mikäli joku todella syyllistyi rikokseen, siitäkös riemu vainoajien keskuudessa repesi.
Syyskuussa 1395 inkvisiittori Petrus Zwicker halusi varmistaa Itävallan herttuoiden tuen toimilleen Passaun hiippakunnan valdesilaisia vastaan. Herttuoille osoitetun kirjeen lopussa Zwicker kertoo, kuinka valdesilaiset olivat polttaneet Steyrin kirkkoherran varastorakennuksen, koska tämä majoitti inkvisiittoria apulaisineen. Samassa yhteydessä kerettiläiset olivat kiinnittäneet kaupungin porttiin poltetun puun ja verisen veitsen, ilmeisenä uhkauksena. Zwickerin mielestä nämä väkivallan teot todistivat, että kerettiläiset olivat nousemassa avoimeen kapinaan ja syrjäyttämässä kunnon kristityt – tai ainakin tämän vaikutelman antaminen sopi hänen tarkoitusperiinsä.
Kuulostaako tutulta?
Etäisyys antaa perspektiiviä. Osalle aikalaisista kerettiläiset ja juutalaiset edustivat tuntematonta, pelottavaa toiseutta, joka uhkasi kaataa järjestelmän, mikäli asialle ei tehtäisi jotain. Me taas tunnemme vaistomaisesti sympatiaa uskonnon varjolla vainottuja kohtaan. Ajan retoriikkaa tunteva huomaa, kuinka samat stereotypiat ja panettelevat huhut toistuvat vuosikymmenestä ja tekstistä toiseen. Ja siinä, missä inkvisiittori näki edessään paatuneita ja ovelia heresiarkkeja tai vähintään heidän suojelijoitaan, me näemme pelokkaita talonpoikia ja sukulaisiaan varjelemaan pyrkiviä leskirouvia.
Ei ole kahta kysymystä, kumpia tulevat polvet katsovat säälien kun he tutkiskelevat 2010-luvun Eurooppaa: sotaa ja vainoa pakenevia nälkäisiä ja väsyneitä turvapaikanhakijoita, vai heitä, jotka yltäkylläisyydessään vaativat lisää aitoja, maastakarkotuksia ja rajojen sulkemista.
Reima Välimäki 