Juhlapuhe Kiikoisten paikallisyhdistysten Suomi100 –juhlassa
Su 27.8.2017.
Kun Suomi itsenäistyi lähes sata vuotta sitten, ei ollut mitenkään itsestään selvää, että entinen Ruotsin, silloinen Venäjän keisarikunnan Suuriruhtinasmaa olisi itsenäinen valtio ja kansakunta. Sillä ei ollut mitään kiistattomia rajoja, ja vaikka suurin osa väestöstä puhui suomea, maassa oli huomattavat ruotsia, venäjää ja saamelaiskieliä puhuvat vähemmistöt. Maa oli poliittisesti jakautunut. Silti vallitsi riittävä ymmärrys, että on olemassa Suomi ja sen kansa, joka joulukuun 1917 itsenäisyysjulistuksen mukaan “tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana.”
Tämä ymmärrys ei ollut syntynyt yhdessä yössä. 1800-luku ja 1900-luvun alku oli kansallisen heräämisen aikana. Sen eri puolet Lönnrotin Kalevalasta Minna Canthin näytelmiin, Akseli Gallen-Kallelan maalauksista Sibeliuksen musiikkiin, ovat hyvin tunnettuja ja paljon tutkittuja. Nyt paikallisyhdistysten juhlassa on kuitenkin syytä muistaa, että Suomi ja ymmärrys Suomesta syntyivät ennen kaikkea paikallisena ilmiönä. Kansakoulun lukukirjat, nuorisoseurojen iltamat ja työväenyhdistysten näyttämöt olivat medioita, joilla viesti suomalaisuudesta läpäisi kansakunnan. Kalevalaisiin runoihin törmäsi, vaikkei olisi tavannut Väinämöisen kohtaloita kannesta kanteen. Suomalaisuuden projektin kaikenkattavuuden tajuaa, kun avaa Pellervo-lehden ensimmäinen numeron vuodelta 1899. Pääkirjoitus lainasi Kalevalaa:
Pellervoinen pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen,
Sepä maita kylwämähän,
Toukoja tihittämähän.
Vastaava toimittaja Väinö Axelson selitti, kuinka “Tuo wanhan ajan Pellerwo kylwi siis, mitä Suomen maa ja Suomen maalainen silloin eniten kaipasi.” Tällaisten välineiden kautta tietoisuus suomalaisuudesta, sen jaetusta historiasta ja nykyisyydestä levisi laajalle, myös yli sadan vuoden takaisten kiikoislaisten koteihin.
Vaikka elämänpiiri oli paljon suppeampi kuin nykyisin, kiikoislaisilla oli jo ennen itsenäisyyttä ymmärrys siitä, että samaa kansaa tässä ollaan maan eri osissa. Vuonna 1902 katovuosi koetteli erityisesti Pohjois-Suomea. Kiikoisten nuori maamiesseura organisoi avustuskeräyksen ja nimitti eri kylille vastuuhenkilö keräämään tavaraa hätäavuksi. Maamiesseura – silloin nimeltään maamiesyhdistys – näyttää muutenkin olleen yksi yhdistyksistä, jonka piirissä tietoisuus suomalaisuudesta oli vahvaa jo 1900-luvun ensi vuosina: sen kokouksissa muun muassa laulettiin Maamme-laulua ja pidettiin puheita venäläistämispolitiikkaa vastaan.
Paikallisyhteisöt ja –yhdistykset eivät ainoastaan levittäneet maalaispitäjiin aatteita ja ilmiöitä, jotka syntyivät ja kasvoivat pääkaupungissa ja muissa keskuksissa. Kiikoisten tunnetuin panos nyt sata vuotta täyttävän Suomen kulttuurille on luonnollisesti ollut Kiikoisten purpuri. Mutta vaikka purpurin nuottien löytyminen Keskikiikosen piirongin laatikosta 1968 herätti jo seuraavana vuonna kansallisen ja akateemisenkin kiinnostuksen, olisi Kiikoisten Purpuri hyvin voinut päätyä alaviitteeksi suomalaisen kansanmusiikin – ja tanssin historiaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, kiitos kiikoislaisten oman innostuksen. Purpuria ei tanssittu vain kerran tai kahdesti, vaan Kiikoinen nousi Purpurijuhlien myötä pysyvästi kansanmusiikkipitäjäksi, siirtäen osaltaan pelimanniperinnettä tuleville sukupolville. Purpurijuhlien tarina osoittaa, kuinka kulttuuri on hyvin konkreettisesti paikallisia tekoja. Eikä pelkästään soittajien ja tanssijoiden, vaan talkoolaisten, lipunmyyjien, munkinpaistajien, järjestysmiesten ja liikenteenohjaajien ponnistus.
Urheiluseurojen, metsähoitoyhdistysten, nuoriseurojen, työväenyhdistysten, osuuskuntien ja vapaapalokuntien merkitys Suomen tarinassa ei rajoitu pelkästään niiden kunkin omalle toimialalle. Paitsi itsenäinen valtio, Suomi on kansalaisyhteiskunta, joka on jo vuosikymmeniä voinut ylpeillä oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan perillä olevilla kansalaisilla. Tästä on kiittäminen Suomelle tyypillistä, aktiivista yhdistyskenttää. Esimerkkinä, kun Kiikoisten Kirma perustettiin lokakuussa 1932, ei se tarkoittanut vain piristystä kunnan urheilutoimintaan. Kokousosallistujat valitsivat puheenjohtajan, sihteerin ja pöytäkirjantarkastajat. He keskustelivat säännöistä, nimestä, päättivät jäsenmaksusta ja valitsivat seuralle hallituksen. Seura liittyi jäseneksi valtakunnallisiin liittoihin ja hyväksyi perustajajäsenet. Kaikesta laadittiin, tarkastettiin ja hyväksyttiin pöytäkirja.
Minkä tahansa yhdistyksen, puhumattakaan osuuskunnan pyörittäminen vaatii yllättävän paljon käytännön hallintoa: pitää laatia talousarviot, kerätä rahaa, suunnitella toimintaa ja laatia tilinpäätös. Yhdistykset ovat nimenomaan yhteisten asioiden hoitamista, sekä hyvine hetkineen että vaikeine riitoineen. Kaikessa tässä ne ovat kautta itsenäisen Suomen historian, ja itse asiassa vähän kauemminkin, olleet monelle suomalaiselle ensimmäinen demokratiakasvatus sekä hallinnon ja talouden oppitunti. Siten ne ovat omalla, usein näkymättömäksi jäävällä tavallaan valmistaneet meitä olemaan parempia suomalaisia. Erityisen merkittävä tämä rooli oli nuoren tasavallan ottaessa ensi askeleitaan.
Pieni länsisuomalainen Kiikoinen on erityinen, mutta samalla esimerkinomainen: sen historiaa ovat koskettaneet kaikki itsenäisen Suomen vaiheet: sisällissodan kipeä jakautuminen, pula-aika, raskaat sotavuodet ja jälleenrakentaminen. Syrjäkylien vähittäinen autioituminen ja maaltamuutto, mutta toisaalta kesäasukkaiden saapuminen. EU-jäsenyys muutti erityisesti pitäjälle tärkeää maatalousyrittäjyyttä ja kuntaliitos Sastamalan kaupunkiin lakkautti Kiikoisen itsenäisenä kunnallisena hallintoyksikkönä, mutta ei tietenkään paikkakuntana ja ihmisten kotipaikkana. Helposti mieleenpainuvien lama-aikojen ja vaikeiden vuosien taustalla on kulkenut käsittämätön vaurastuminen, talojen laajennukset, uudemmat autot, ulkomaanmatkat ja tietotekniikka kaikilla herkuilla.
Yli kymmenen vuotta sitten kyyditsin silloin yli 90-vuotiasta isoisotätiäni Aili Vormulaa ja hänen vähän nuorempaa siskoaan Elviä Kiikasta isäni 50-vuotisjuhliin tälle samalle Nuorisoseurantalolle. Tuossa Pohjanmaantien ja Pori-Tampere-tien risteyksessä Aili totesi mietteliäästi, ”että kyllä se tämä kylä on vaan muuttunut, minunkin elinaikanani.” Eihän siihen voinut kuin myötäillä. Kun mennyttä vuosisataa katsoo Venäjän keisarikuntaan syntyneen torpparin tyttären näkökulmasta, niin ihan kohtalaisesti tässä on pärjätty. Yritetään pärjätä nuo seuraavatkin sata vuotta. Kiitos ja onnea satavuotiaalle Suomelle.
Reima Välimäki 