Pietarin istuimesta luopuneet

Tänään etusivut ovat menneet uusiksi paavi Benedictus XVI:n ilmoittaessa yllättäen erostaan. Paavin ero ei ole edes jokavuosisatainen tapahtuma, ja kuten eri mediat ovat toitottaneet, pitää lähimpiä esimerkkejä etsiä keskiajalta. Edellisen paavin eron esimerkkinä on mainittu sekä vuodet 1294 (ja virheellisesti 1296) sekä 1415.  Koska molemmat tapaukset ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä, ajattelin kirjoittaa aiheesta pienen katsauksen.

 

Celestinus V (Pietro del Morrone, 1294)

Paavinistuin oli Nikolaus IV:n kuoleman jälkeen ollut tyhjillään huhtikuusta 1292. Paavia valitsemassa oli tuolloin 11 elossa ollutta kardinaalia (vertailun vuoksi: Benedictus XVI:n valinnassa 2005 läsnä oli 115 kardinaalia), jotka eivät kyenneet pääsemään yksimielisyyteen kahden Rooman johtavan aatelissuvun, Colonnan ja Orsinin välillä. Istuimen ollessa pitkään tyhjänä, sede vacante, joutui Rooma jopa tavanomaisesta poikkeavaan kaaoksen tilaan. Lopulta Perugiassa 5.7.1294 kardinaalit valitsivat oletettavasti Pyhän Hengen johdatuksella jo eläessään pyhän miehen maineessa olleen, täysin kuurian ulkopuolisen erakon Pietro del Morronen paaviksi. Pyhän hengen johdatusta tosin avustivat kokousta isännöinyt Napolin kuningas Kaarle II ja kardinaali Latino Malabranca Orsini.

Kun uutiset tavoittivat Pietron erakkolassaan vuoren huipulla, hän yritti aikalaiskuvausten mukaan paeta ja kieltäytyä, mutta suostui lopulta. 29.7.1294 hänet vihittiin paaviksi L’Aquilan kaupungissa, ja hän otti nimekseen Celestinus V. Täysin kuurian hallintoon ja kirkon politiikkaan tottumattoman, yli 80-vuotiaan erakon hallituskautta leimasivat heikkous ja oman sääntökunnan suosiminen. Celestinus siirsi kuurian Kaarle II:n kutsusta Napoliin ja nimitti kuuriaan useita oman erakkoveljestönsä – joka paaviuskauden jälkeen tunnettiin celestiineinä – jäseniä. Omantunnontuskista ja kykenemättömyyden tunteesta kärsinyt Celestinus alkoi pian haaveilla erosta. Kanonistien ja kardinaalien, erityisesti Benedetto Gaetanin avulla hän onnistui vakuuttumaan paavin eron mahdollisuudesta ja varmisti taustansa julkistamalla ennen eroaan asiaa koskevan konstituution. Huolimatta ympäristönsä vastarinnasta Celestinus V erosi 13.12.1294, oltuaan paavina vajaat viisi kuukautta. Syyksi eroonsa Celestinus mainitsi paitsi tietämättömyytensä (kuurian toiminnasta) ja halunsa palata yksinkertaiseen elämään, myös sairautensa. Celestinuksesta tuli jälleen Pietro del Morrone.

Erossa avustaneesta kardinaali Benedetto Gaetanista tuli – kas kummaa – seuraava paavi nimellä Bonifatius VIII. Hän pelkäsi Pietron vapaana ollessa skisman mahdollisuutta, ja vangitsi pakoa kreikkaan yrittäneen emeritus-paavin Fumonen linnaan elokuussa 1295. Vankeudessa Pietro del Morrone kuoli 19.5.1296 ilmeisesti luonnollisen kuoleman, vaikkakin jo aikalaiset syyttivät Bonifatius VIII:stä edeltäjänsä murhasta.

Huolimatta heikkoudestaan paavina tuli Celestinus-Pietro del Morronesta pian pyhimys. Clemens V julisti hänet pyhimykseksi 1313 nimeonomaan nimellä Pietro del Morrone, korostaen hänen eronsa laillisuutta ja pätevyyttä. Varsin pian hän sai nimityksen papa angelicus (Enkelimäinen Paavi), joka viittasi tuolloin suosittuun Joachim Fiorelaisen eskatologiseen visioon Pyhän Hengen aikaan johdattavasta Enkelipaavista.

Johannes XXIII, Gregorius XII ja Benedictus XIII (1415-17)

Useissa uutisissa on esimerkkinä paavin edellisestä erosta mainittu vuosi 1415.  Tapahtumat tuolloin ja lähivuosina olivat yksittäisen paavin eroa monimutkaisemmat, ja itse asiassa 1415 erosi kaksi paavia ja kolmas erotettiin kahta vuotta myöhemmin 1417.

Vuodesta 1378 katolinen kirkko oli ollut tilassa, joka sittemmin on tunnettu suurena länsimaisena skismana. Ensin kristikunta oli jakaantunut Rooman (Urbanus VI) ja Avignonin (Clemens VII) obediensseihin eli ”kannatusryhmiin”. Vuosikymmenien yritykset sovitella skismaa eivät olleet johtaneet tuloksiin, päinvastoin yritys valita Pisan konsiilissa vuonna 1409 korvaaja kahdelle kilpailevalle paaville johti vain kolmannen paavin, Aleksanteri V:n valintaan.

Skisman pitkittyessä olivat kirkon johtavat teologit vähitelleet muotoilleet myöhäisantiikin ekumeenisten konsiilien esimerkin pohjalta ajatuksen, jonka mukaan poikkeustilanteessa ylin päätösvalta kirkossa kuului koko kristikuntaa edustavalle kirkolliskokoukselle, konsiilille. Käytännön ilmentymän tämä aate sai Konstanzin konsiilissa 1414-1418, joka katsoi tehtävikseen skisman päättämisen (causa unionis), kirkon sisäisen reformin (causa reformationis) sekä sakramenttiopin selkeyttämisen ja taistelun kerettiläisyyttä vastaan (causa fidei).

Ensisijaista oli kirkkoa rasittaneen skisman päättäminen. Paaveina olivat konsiilin alkaessa Gregorius XII (Rooma), Benedictus XIII (Avignon) ja Johannes XXIII (Pisa). Johannes XXIII oli yhdessä saksalaisen kuninkaan Sigismundin kanssa kutsunut konsiilin koolle, kaksi muuta eivät tunnustaneet sen päätösvaltaa. Jos Johannes oli toivonut konsiilin avulla lujittavansa asemaansa, hän pettyi.

Konsiili julisti dekretaalissa Haec sancta 6.4.1415  päätösvaltansa paavin yli. Valtansa puolesta pelännyt Johannes XXIII oli jo maaliskuun lopussa paennut salaa konsiilikaupungista, mutta 29.4. vangitutti kuningas Sigismund Johanneksen ja hänet vietiin Heidelbergin linnaan. Siellä Johannes XXIII suostui konsiilin vaatimukseen ja erosi toukokuun lopussa. Huonosti Johannekselle, eli Baldassare Cossalle ei silti käynyt: konsiilissa 1417 valittu uusi paavi Martinus V nimitti hänet Tusculumin kardinaalipiispaksi ja kardinaalikollegion dekaaniksi.

Vapaaehtoisemman esimerkin paavinvirasta luopumiseen tarjoaa Rooman Gregorius XII. Hän ei aluksi tunnustanut konsiilia, mutta oli toisaalta jo aiemmin sitoutunut luopumaan virastaan, jos sillä voitaisiin päättää kirkkoa jakava skisma. Gregorius suostui eroamaan ja tunnusti konsiilin päätösvallan, kun kardinaali Dominici de Ragusa ensin avasi konsiilin uudelleen Gregoriuksen valtuutuksella 4.7.1415 ja Riminin ruhtinas Carlo Malatesta paavin lähettiläänä julisti Gregoriuksen eron. Konsiili hyväksyi sen välittömästi. Gregorius XII:stä, oikealta nimeltään Angelo Correr, tuli vaikutusvaltainen Porton kardinaalipiispa ja Marchen legaatti. Hän ehti kuitenkin kuolla 1417 ennen seuraavan paavin valintaa.

Sitkeimmin virastaan piti kiinni Benedictus XIII, eli Pedro de Luna. Hän kieltätyi missään vaiheessa tunnustamaan konsiilin valtaa, ja pakeni vuonna 1415 Peñiscolan rannikkolinnoitukseen Valenciassa. Benedictuksen kannattajat kuitenkin hupenivat, kun vuosina 1416-1417 Aragonian ja Kastilian kruunujen alaiset maat siirtyivät konsiilin kannattajiksi. Konsiili erotti Benedictus XIII:n 26.6.1417 ja valitsi 11.11. Martinus V:n uudeksi, käytännössä koko katolisen kristikunnan tukea nauttivaksi paaviksi. Benedictus ei silti koskaan antanut periksi, vaan kiukutteli linnoituksessaan kuolemaansa 1423 asti pitäen itseään ainoana laillisena paavina.

Koska paavi sitten erosi viimeksi vapaaehtoisesti?

Tavallaan sekä Gregorius XII:n eroa 1415 että Celestinus V:n eroa 1294 voi pitää lähimpänä esimerkkinä paavin vapaaehtoisesta erosta. Celestinus on ehkä parempi vertailukohta Benedictus XVI:n erolle, koska molemmissa tapauksessa aloite näyttää tulleen paavilta itseltään. Silti myös Gregoriuksen eroa täytyy pitää vapaaehtoisena – osoittaahan hänen aikalaisensa ja nyt väistyvän paavin kaiman esimerkki, että paljon uppiniskaisempi suhtautuiminen konsiilin päätökseen oli mahdollista.

Lähteet:
Müller, Heribert. Die kirchliche Krise des Spätmittelalters: Schisma, Konziliarismus und Konzilien. 1., Aufl. Enzyklopädie deutscher Geschichte 90. Oldenbourg Wissenschaftsverlag, 2012.

Brepolis Medieval Encyclopaedias – Lexikon des Mittelalters Online

Ja soveltuvin osin de.wikipedia.org

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , . Bookmark the permalink.

2 Responses to Pietarin istuimesta luopuneet

  1. JP says:

    Hyvä kirjoitus, mutta siinä on virhe. Johannes XXIII kuoli nimittäin vuonna 1963, olisiko kyseessä Johannes XXII?

    • Reima Välimäki says:

      Itse asiassa sekä skisman aikana elänyt, nyttemmin vastapaavina tunnettu Johannes XXIII eli Baldassare Cossa, että 1900-luvun Johannes ovat järjestysnumeroltaan XXIII. Tämä on mahdollista, koska uuden ajan alun mittaan katolisessa kirkossa vahvistuneen historiantulkinnan mukaan vastapaaveja ei lasketa mukaan kaanoniin, eli järjestysluku on voitu ottaa uudelleen käyttöön. Johannes XXII puolestaan eli 1300-luvun alussa, ja on tunnettu kiistastaan keisari Ludwig Baijerilaisen kanssa ja fransiskaanien köyhyysideaalin vastustamisesta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s