Vahva usko ei siirrä ilmastonmuutosta, valitettavasti
Suomen Yleisradion taannoinen uutisankka osoitti, kuinka taantunutta keskustelu ilmastonmuutoksesta on. Hyvän tiivistyksen asian ytimestä voi lukea Pasi Toiviasen blogikirjoituksesta. Samalla Ylen mölähdys valitettavasti näytti, miten Suomessa merkittävää vaikutusvaltaa käyttävät ihmiset, jotka joko kiistävät ilmastonmuutoksen olemassaolon tai ainakin pyrkivät estämään kaikki korjausliikkeet. Jälkimmäisellä, ehkä vaarallisemmalla ryhmällä näyttää olevan valitettavan paljon kannatusta myös poliitikkojen joukossa. Varsinkin Perussuomalaiset ovat viimeistään eduskuntavaaleista lähtien vaatineet hiilenmustaa politiikka: ilmastonmuutoksen torjumiseksi ei saa tehdä teollisuutta vaarantavia vaikeita päätöksiä.
Ilmastonmuutoksesta vallitsee kuitenkin tiedeyhteisössä hämmästyttävän laaja yhteisymmärrys. Oikeastaan jokainen vähänkään tieteen tekemiseen ja tieteelliseen keskustelukulttuurin perehtynyt tajuaa,että harvasta tutkittavasta ilmiöstä – tutkii sitä sitten biologia, ekologia, fysiikka, kielitiede tai vaikka taloustiede – tutkijoiden enemmistö on niin yksimielinen kuin ilmaston lämpiämisen syistä. Tieteellisen julkaisemisen luonteeseen kuuluu nostaa esiin omien tulosten erinomaisuutta ja ainutkertaisuutta. En itse voi kehua ymmärtäväni ilmastomallien teoreettista pohjaa. Olen kuitenkin vakuuttunut, että mikäli malleissa olisi perustavanlaatuisia ongelmia tai jopa koko ilmaston lämpenemisen ilmiö olisi aidosti kyseenalainen, useat vakavasti otettava tutkijaryhmä tekisivät kaikkensa romuttaakseen nämä tulokset. Saman aiheen tutkijat kilpailevat keskenään rahoituksesta ja maineesta ja ovat pikemminkin taipuvaisia erimielisyyteen kuin laulamaan yhteistä laulua. Paitsi kun kaikki todella ovat vakuuttuneita tuloksista. Varsin raadolliset syyt takaavat, ettei ole olemassa mitään poliittista tai aatteellista ilmastotutkijoiden salaliittoa.
Ajankohtainen esimerkki kuitenkin osoitti, että ilmastoskeptikoiden usko omaan harhaansa on vahva, ja keskustelua ilmastonmuutoksen vakavuudestaon syytä jatkaa. Ryhdyin pohtimaan, onko omalla tieteenalallani historialla mitään sanottavaa tähän keskusteluun. On tietenkin selvää, että ilmasto- ja ympäristöhistorioitsijat osallistuvat ilmaston menneisyyttä koskevan datan keruuseen ja analysointiin yhdessä asianmukaisten luonnontieteiden kanssa. Voisiko tämän lisäksi kulttuuri- tai sosiaalihistorian avulla ymmärtää jotain edessä olevan muutoksen inhimillisistä, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista seurauksista?
Sortuu valtakunnat tomuun?
Seuratessa lähes täyttä toimettomuutta ilmastopolitiikassa alkaa valitettavasti vakuuttua siitä, että suuremmassa tai pienemmässä määrin ilmastonmuutos johtaa nykyisen elämäntapamme umpikujaan. Toki toivon, että viimeistään nyt herättäisiin tekemään kaikki mahdollinen, jotta jatkossa selvittäisiin vähemmällä. Silti pidän todennäköisenä, että yhteiskuntamme on lähivuosikymmeninä rajussa kriisissä.
Historia tarjoaa yllin kyllin esimerkkejä siitä, kuinka kehittyneen yhteiskunnan tuho voi olla nopea ja täydellinen. Minulle havahduttava kokemus oli Leeds International Medieval Congressin key note -luento vuonna 2011. Tuolloin luennoitsijana oli anglosaksisen Englannin tutkija, professori Robin Fleming Boston Collegen historian laitokselta. Fleming osoitti luennossaan, kuinka Rooman legioonien vetäytyminen Britanniasta 400-luvun alussa romahdutti yhden sukupolven aikana teollisen ja rahatalouteen perustuvan yhteiskunnan. Seuraavat vuosisadat eivät olleet Beowulf-runon sankariaikaa, vaan äärimmäisessä niukkuudessa ja kurjuudessa ponnistelevien yhteisöjen eloonjäämis- tai kuolinkamppailua. Hyvin kehittynyt yhteiskunta tuhoutui äärimmäisen nopeasti, perusteellisesti ja lähes peruuttamattomasti (Brittein saarten tapauksessa roomalaisajan tuotannon tason saavuttamiseen meni noin tuhat vuotta.)
Itse tutkin toista kriisiaikaa, 1300-1400 -luvun taitetta. Myöhäiskeskiaikaa tarkastelemalla voi havaita, kuinka rajujen muutosten vaikutuksia yhteiskuntaan ja kulttuuriin voi hillitä hyvällä politiikalla – sekä valitettavasti voimistaa huonolla. Niin sanottu myöhäiskeskiajan kriisi pysäytti 1300-luvun puolivälissä lähes kautta Euroopan väestön- ja talouden kasvun. Suurimpana yksittäisenä syynä oli myöhemmin mustan surman nimellä tunnettu ruttoepidemia ja sen jatkuva uusiutuminen. Samaan aikaan huonot sääolot heikensivät satoja. Seuraukset eivät kuitenkaan olleet kaikkialla samat. Hieman yksinkertaistaen: huolimatta heikoista ulkoisista edellytyksistä saksalais-roomalainen keisarivalta ja valtakunnan hallintokaupunki Praha kokivat huomattavan taloudellisen, kulttuurisen ja hengellisen renessanssin keisari Kaarle IV:n hallintokaudella 1300-luvun kolmannella neljänneksellä. Verrattuna muuhun Eurooppaan Böömi oli muutaman vuosikymmenen ajan suhteellisen miellyttävä asuinpaikka.
Vastaavasti epäonnistuneet poliittiset ratkaisut, jopa huono kirkollispolitiikka, johtivat kriisin syvenemiseen useissa Euroopan osissa aivan 1300-luvun lopussa. Katolinen kirkko oli jakautunut kahden, pahimmillaan kolmen paavin alaisuuteen suuressa länsimaisessa skismassa, satavuotinen sota Englannin ja Ranskan välillä rasitti erityisesti ranskalaista maaseutua ja Kaarle IV:n pojan ja seuraajan Wenzelin hallinnon heikkous johti kapinoihin ja kilpailevien ylimysryhmien välisiin sotiin. Toki suurin osa esimoderneista vuosisadoista oli enemmän tai vähemmän epävakaiden sääolojen, epidemioiden ja poliittisen levottomuuden rasittamia, mutta kaiken yllä mainitun summana 1300-luvun lopun tilanne vaikuttaa todella olleen poikkeuksellisen sietämätön.
Vaikka taustalla olisi luonnonoloista johtuva talouden kriisi, hyvillä ja ennen kaikkea huonoilla päätöksillä on väliä.
Historia magistra vitae?
En esitä, että historia tarjoaisi valmiita tai edes osaratkaisuja nykypäivän ongelmiin. Latteuksista huolimatta historia ei toista itseään, ja eri aikojen ja kulttuurien välisissä rinnastuksissa pitää olla äärimmäisen varovainen. Silti historiantutkijoiden pitäisi osallistua keskusteluun, joka koskettaa koko yhteiskuntamme tulevaisuutta. Ilmastonmuutoksesta puhutaan, mutta sen mahdollisten seurauksien käsittely on ainakin suomalaisessa keskustelussa ollut paljon vähäisempää. Tähän keskusteluun historioitsijat ja arkeologit voivat osallistua osoittamalla, kuinka nopeasti hyvin menestyvä kulttuuri voi romahtaa ja kuinka pienistä asioista romahdus on kiinni.
Sivilisaation perusrakenteisiin vaikuttava muutos ei välttämättä tarkoita ikävän loskaista talvea 30 vuoden päästä, vaan pahimmassa tapauksessa koko infrastruktuurin pettämistä. Vähemmän radikaalitkin seuraukset tarkoittavat huomattavaa muutosta maailmankuvassamme ja kulttuurissamme. Toisin kuin esimerkiksi myöhäiskeskiajan ihmisillä, eurooppalaisten kulttuurisessa muistissamme ei ole kokemusta vastaavasta kriisistä. Jopa 1900-luvun sotien kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvin erilainen ja korvautui pian jälleenrakennusoptimismilla. Tämän vuoksi myös kaukaisempaa menneisyyttä tai hyvin erilaisia kulttuureja tutkivien humanistien kannattaa avata suunsa, kun yritämme ymmärtää, miten käynnissä oleva mittava ekologinen muutos vaikuttaa ihmiseen, yhteiskuntaan ja kulttuuriin.
Reima Välimäki 