Jokainen kirjoittaja tietää, että osuvien vertauksien keksiminen on hankalaa, mutta näppärä arkipäivän esimerkki auttaa ymmärtämään vaikeita asioita. Näin myös antiikissa ja keskiajalla.
Vaikka harhaoppisuus on usein ollut kristillisille kirkoille malka silmässä, puhutaan Raamatussa varsin vähän heresiasta ja harhaoppisten olemassaolosta. Latinankielisessä Vulgata-käännöksessä sana haeresis esiintyy vain muutaman kerran, ja silloinkin kovin vaikeaselkoisesti. Päänvaivaa aiheutti läpi vuosisatojen Paavalin ensimmäinen kirje korinttilaisille, 11:19
nam oportet et haereses esse ut et qui probati sunt manifesti fiant in vobis
Nykyisen suomennoksen mukaan: ”Täytyyhän teillä ollakin keskuudessanne ryhmäkuntia, jotta nähtäisiin, ketkä teistä osoittautuvat luotettaviksi.” Harhaoppia ei suomalaisessa Raamatussa esiinny, Lutherista saakka kääntäjät ovat olleet taipuvaisia tulkitsemaan kreikan αἱρέσεις -sanan (vrt. latinan haereses) ryhmäkunniksi, puolueiksi tai lahkoiksi ennemmin kuin varsinaisiksi harhaopeiksi. Jälkimmäinen oli kuitenkin myöhäisantiikissa ja keskiajalla vallitseva tulkinta.
Miksi ihmeessä apostoli Paavali ilmoitti, että harhaopit ovat väistämättömiä, jopa välttämättömiä? Varsin pian tulkinnaksi vakiintui se, että vaikka Jumala ei sinällään harhaoppien syntyä toivo, ovat ne väistämättömiä ihmisen pahuuden tähden. Tälläkin pahalla nähtiin olevan tarkoitus, sillä harhaoppisten läsnäolo oli hurskaiden uskoa koetteleva ja siten vahvistava kiusaus.
Kaikki eivät tätä näkemystä jakaneet, ja teologi Pelagius (k. n. 418) näki Paavalin sanat lähinnä varoituksena, ei profetiana. Selittäessään nam oportet et haereses esse -jaetta Pelagius toteaa:
Quia tales dissensiones habetis, necesse est vobis etiam usque ad hereses pervenire
Koska teillä on tuollaisia riitoja, väistämättä ne johtavat teidät harhaoppisuuteen asti
Tätä Pelagius päätti selventää jokapäiväisestä elämästä tutulla esimerkillä. Liekö brittiläisen tai irlantilaisen taustan ansiota, että mieleen tullut vertaus oli:
ille qui tantum bibit, necesse habet inebriari
Hän joka paljon juo, tulee väistämättä juovuksiin
Valitettavasti tästä kiistämättömästä huomiosta ei muodostunut mitään vakiintunutta sananpartta. Syynä lienee ainakin osittain ollut se, ettei Pelagiusta pidetty parhaana mahdollisena auktoriteettina harhaoppikysymyksissä. Hän joutui nimittäin riitoihin Augustinuksen kanssa ja sai itse kerettiläisen maineen. Pelagius kehtasi ehdottaa, ettei ihminen ole luonnostaan paha ja perisynnissä, vaan voi vapaalla tahdollaan vaikuttaa pelastukseensa.
Lainaukset Pelagiukselta: Pelagius’s Exposition of 13 Epistles of St. Paul. Ed. Alex Souter, Cambridge 1926, s. 190.
Aiheesta lisää: Grundmann, Herbert. “Oportet et haereses esse. Das Problem der Ketzerei im Spiegel der mittelalterlichen Bibelexegese.” Archiv für Kulturgeschichte 45 (1963): 129–164.
Reima Välimäki 