Reima Välimäki

Apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen antoi tänään (24.3.14) päätöksen koskien kantelua uskonnon harjoittamisesta kouluissa.

Puumalainen päätyi pitämään uskonnonvapauden toteutumisen kannalta ongelmallisina koulujen yhteisiä tilaisuuksia, joihin sisältyy uskonnollinen elementti. Päätös erosi linjaltaan perustuslakivaliokunnan ja apulaisoikeusmiehen aiemmista tulkinnoista, joissa muun muassa Suvivirren laulamista koulujen päätöstilaisuuksissa ei ole pidetty korostuneen uskonnollisena, eikä siten uskonnonvapautta loukkaavana.

Vaikka apulaisoikeuskanslerin päätöksessä käydään läpi suvivirren lisäksi monia muita haasteita, joita valtauskonnon läsnäolo kouluissa aiheuttaa, keskittyi toimittajien, poliitikkojen ja nettikansa kaikkivaltiaan reaktio tietysti Suvivirteen, josta (jälleen) ollaan rakentamassa jonkinlaista suomalaisuuden kattohirttä.

Minulla ei ole kompetenssia kommentoida oikeudellista näkökulmaa. Viimeisimmästä opetuskokemuksesta yläkoulun ja lukion puolella on siitäkin kulunut kohta kymmenen vuotta, joten ei ehkä ole syytä saarnata [sic.] siitä, mitä tämä tarkoittaa käytännön koulutyössä. Sen sijaan kulttuurihistorioitsijana, joka tutkii uskonnon harjoittamista ja vääräksi koetun hurskauden vainoamista, koen voivani lausua sanasen siitä, miten eri käsitteitä hämärretään ja hämmennetään melkoiseksi sotkuksi puhuttaessa Suvivirrestä.

”Suomalaista sielunmaisemaa ja kulttuuriperimää” riensi tietysti eturintamassa puolustamaan Timo Soini, joka oman ilmoituksensa mukaan lauloi Suvivirren työhuoneessaan. Sinänsä jännittävää, kuinka rakkaaksi katolinen Soini kokee luterilaisen ortodoksian (puhdasoppisuuden) ajan Ruotsissa sanoitetun virren, mutta se on nyt sivujuonne.

Myös kokoomuspoliitikot Kimmo Sasi ja Ben Zyskowicz riensivät puolustamaan kansallisia traditioita ja historiallisia perinteitä.
Samalla nämä entiset perustuslakivaliokunnan puheenjohtajat puolustivat omia vanhoja kannanottojaan. Puhe juhlatraditioista ja suomalaisesta kulttuurista Suvivirren kohdalla näyttää juontavan perustuslakivaliokunnan vuonna 2002 antamasta uskonnonvapauslakia koskevasta kannanotosta. Lainaan apulaisoikeuskanslerin tämänpäiväisen päätöksen mukaan (s. 3/10):

”Perustusvaliokunnan kannanoton mukaan juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria, eikä niitä esimerkiksi niihin mahdollisesti sisältyvän yksittäisen virren laulamisen johdosta voida uskonnollisen suvaitsevaisuuden nimissä pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavina tilaisuuksina (PeVM 10/2002 vp).”

Asiat kuten ”suomalainen kulttuuri” tai ”traditio” ovat vähintäänkin hankalia. Niin hankalia, että niitä tutkitaan ja määritetään jatkuvasti uudelleen useamman yliopistollisen oppiaineen piirissä. Eikä kyse suinkaan ole vain akateemisesta hiustenhalkomisesta, vaan ennen kaikkea siitä, että inhimillinen toiminta on jatkuvassa liikkeessä ja pakenee lopullista totuutta julistavia määritelmiä. Se tekee siitä kiehtovan tutkimuskohteen, mutta samalla humanistisen tutkimuksen käsitteistä kehnoja oikeudellisia mittatikkuja. Tämän toteaa myös apulaisoikeuskansleri päätöksessään: ”suomalainen kulttuuri” taikka ”juhlaperinne” eivät ole oikeudellisia, objektiivisia eivätkä varsinkaan pysyviä ja staattisia ilmiöitä.” (s. 8/10). Tietenkään näissä keskusteluissa ei edes ole kyse analyyttisistä käsitteistä, vaan sanojen arkikielisestä käytöstä, mikä sotkee asiaa entisestään.

Se, kuinka epämääräisestä asiasta tässä on kyse, käy ilmi Turun yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Veli-Pekka Viljasen Yle uutisille antamasta lausunnosta:

“Itse annan aika paljon painoa sille, että uskonnonvapauslakia säädettäessä eduskunnan perustuslakivaliokunta tulkitsi ja hyväksyi ajatuksen, että esimerkiksi Suvivirren kohdalla on enemmän kysymys yhteiskunnan traditioihin ja perinteisiin liittyvästä kysymyksestä kuin uskonnonharjoittamisesta, sanoo Viljanen.”

”Yhteiskunnan traditiot ja perinteet”, mutta ei uskonnonharjoittamista? Kaikilla traditioon, kulttuuriin ja perinteeseen vetoavilla vaikuttaa olevan implisiittinen käsitys, että nämä eivät sisällä uskonnonharjoittamista, ainakaan uskonnonvapauslain tarkoittamassa muodossa. Koska Suvivirsi kuuluu juhlakulttuuriin, traditioon tai mihin milloinkin, sitäkään ei tule pitää uskonnonharjoittamisena. Mistä lähtien nämä asiat sulkivat toisensa pois? Eivät tietenkään milloinkaan, päinvastoin Suvivirren pitäminen suomalaisena kulttuuriperintönä todistaa päinvastaista. Seurauksena toki on myös paradoksi: uskonnollista osaa koulujen traditioista puolustetaan sanomalla, ettei traditio ole oikeastaan uskonnollista.

Paitsi että lainsäädännön kommentoijat liikkuvat älyllisesti heikoilla jäillä perustellessaan tulkintoja vesitetyillä ja sisäisesti ristiriitaisilla tokaisuilla perinteestä ja suomalaisesta kulttuurista, niin vielä enemmän metsään menevät he, jotka heittävät lonkalta arvioita uskonnollisesta sisällöstä ja kokemuksesta. Apulaisoikeusasiamies Jussi Pajuoja viime vuoden lausunnossa Suvivirrestä (Dnro 2488/4/13) ryhtyi tällaiseen sisältöanalyysiin:

”Käsitykseni mukaan yllä siteeratuissa puitteissa pysyttäessä suvivirttä ei kuitenkaan koulun kevätjuhlassa laulettuna voida pitää sisällöllisesti korostuneen uskonnollisena: sana Jumala kyllä mainitaan, mutta vain kerran. ”

Kun Jumala mainitaan vain kerran, niin kyseessä ei ole korostuneen uskonnollinen sisältö? Melko mutkatonta tulkintaa, etenkin kun unohdetaan sanat ”Luoja”, ”Herra”, ja ”Jeesus”. Ehkä keskiajantutkijan silmä on jotenkin ylivirittynyt, mutta minä pitäisin Suvivirttä erittäin uskonnollisesti ladattuna, en pelkästään sisällöltä, vaan myös sisällön ja esittämistavan vuorovaikutuksen perusteella.

Otetaanpa säkeistö 3, joka pisti silmään, koska olen viime aikoina lukenut varsin pitkällisiä keskiaikaisia perusteluja kirkkolaulun tärkeydestä ja oikeaoppisuudesta. Ei siis mitenkään yksiselitteinen tai triviaali kysymys. Ja jauhetaanhan Herran ylistyksestä läpi Psalmien kirjan, joten tavallaan asian ytimessä ollaan.

Taas linnut laulujansa
visertää kauniisti.
Myös eikö Herran kansa
Luojaansa kiittäisi!
Mun sieluni, sä liitä
myös äänes kuorohon
ja armon Herraa kiitä,
kun laupias hän on.

Ja alkukielellä ruotsiksi:

Nu hör vi fåglar sjunga
med mångahanda ljud.
Skall icke då vår tunga
lovsäga Herren Gud?
Min själ, till Herrens ära
stäm upp din glädjesång.
Han vill oss rikligt nära
och fröjda på en gång.

Tässä paitsi puhutaan ylistyslaulusta Herralle, niin ennen kaikkea lauletaan siitä, että oma sielu liittyy tähän kuoroon. Laulaminen ja musiikin kuuleminen ovat erittäin voimakkaasti fyysisesti vaikuttavia kokemuksia. Tätä voi jokainen reflektoida arkielämysten pohjalta, siitä kirjoittivat keskiajan filosofit, ja jos tuoreempi näkökulma kiinnostaa, suosittelen vaikka Bruce Johnsonin ja Martin Cloonanin teosta Dark side of the tune : popular music and violence (2008).

Musiikki on elämyksellistä ja tunteita herättävää, ja tässä siihen yhdistyy vahva uskonnollinen vaatimus (Herran ylistäminen), joka toteutetaan samalla hetkellä itse laulaen. En nyt väitä, että tämä väistämättä herättäisi suurta jumalanpelkoa jokaisessa kesälomaa odottavassa teinissä, mutta on täysin perusteetonta väittää, etteikö Suvivirressä olisi korostuneen uskonnollista sisältöä ja potentiaalia uskonnolliseen kokemukseen, myös koulun kevätjuhlassa.

Kaikesta nurinasta huolimatta en nyt esitä, että Suvivirsi pitäisi suin päin kieltää. Ymmärrän myös niitä, joiden mielestä se on kaunis kevätjuhlan ohjelma. Mutta jos se halutaan sisällyttää kaikille pakollisen peruskoulun ohjelmaan, niin sen puolustajien kannattaa keksiä vankemmat perustelut kuin epämääräiset heitot perinteestä tai vielä epätoivoisemmat selittelyt, ettei kyseessä oikeastaan ole uskonnon harjoittaminen.