Silmiini osui tänään Savon Sanomien juttu piisamista, jonka palomiehet pelastivat aidasta. Sinänsä tarinassa ei ole uutisen ainesta, ja kiinnostusta ja klikkauksia lienevät aiheuttaneet etupäässä palomiesten kohtaamat haasteet: piisami puri pelastajiaan ja virtsasi heidän päälleen. Tämäkään ei yllätä ketään, joka on joskus kohdannut pelästyneen ja ansaan joutuneen eläimen.
Teki melkein mieli vitsailla, että maakunnissa tapahtuu, mutta totuus kai on, että mikäli tapaus olisi sattunut pääkaupunkiseudulla, olisi siitä uutisoinut Metro tai muu kaupunkimedia. Virtsa ja muut ruumiinnesteet kun ovat taattu kiinnostuksen herättäjä ja huumorin pienin yhteinen nimittäjä.
Palomiesten kohtaaminen piisamin kanssa toi mieleen erään äskettäin lukemani keskiaikaisen exemplum -kertomuksen, eli lyhyen moraalisen tarinan, joita käytettiin esimerkiksi saarnoja elävöittämään. Tarina löytyy englantilaisen teologin, lukuisia faabeleita ja vertauksia koonneen Odo de Ceritonan (n. 1180 – 1246) kokoelmasta. Siinä eläinpääosaa ei näyttele piisami, vaan kettu. Käännettynä tarina menee kutakuinkin näin:
“Kerran tahtoi kettu ylittää veden laivalla. Hän lupasi siitä maksun laivan kapteenille. Niinpä kapteeni kuljetti ketun laivassaan virran yli, ja vaati sitten maksua. Kettu vastasi: ”annanpa hyvinkin”. Ja niin kettu virtsasi häntäänsä ja roiskaisi sitä kapteenin silmiin. Tämä sanoi: ”Mitä huonoimman palkan minulle maksoit.” Ja niinpä sanotaan: joka palvelee pahaa, heittää palveluksensa hukkaan.”
Tarinan opetus? Lähinnä kai se, etteivät median ammattilaiset ole koskaan kaihtaneet alapäähuumoria herättääkseen lukijoidensa ja kuulijoidensa huomion.
Alkuperäinen exemplum: Odonis de Ceritona Parabolae, XLVI. Teoksessa Hervieux, Léopold. Les fabulistes latins: depuis le siècle d’Auguste jusqu’à la fin du moyen âge. Paris: Librairie de Firmin-Didot, 1896.
Huumorista, myös pieruhuumorista esimodernilla ajalla suositeltavaa lukemista on kulttuurihistorioitsija Anu Korhosen tuore teos: Kiusan henki: sukupuoli ja huumori uuden ajan alussa. Jyväskylä: Atena, 2013.
Teoksesta löytyy Antti Lindforsin arvostelu Agricolassa:
Reima Välimäki 