Reima Välimäki

Suomen varhaiskeskiaika on kiehtova ajanjakso, joka populaareissa mielikuvissa yhdistyy Kalevala-koruihin ja linnavuoriin. Historioitsijan kannalta ajanjakso on turhauttava, koska kirjalliset lähteet ovat olemattomat. Koulusta tutut kertomukset Eerik-kuninkaasta, piispa Henrikista ja Lallista ovat Turun hiippakunnan itselleen myöhemmin keskiajalla laatimaa syntylegendaa, eivät aikalaiskuvauksia. Onneksi uusia tutkimuskohteita löytyy ja uutta tietoa tuotetaan. Arkeologi Juha Ruohonen Turun yliopistosta kertoi 4.8. yleisölle ja tiedotusvälineille hankkeesta, joka on jo muuttanut käsityksiä Varsinais-Suomen varhaiskeskiajasta ja kristillistymisestä.

Kohde on Ravattulan Ristimäen kirkko, joka ajoittuu 1100–1200 -lukujen taitteeseen, Suomen mittakaavassa erittäin varhaiseen ajanjaksoon. Kirkkoa ympäröi kalmisto, jonka vanhimmat haudat ovat 1000-luvulta. Turun yliopiston arkeologian oppiaine on vuodesta 2010 alkaen kaivanut kohdetta opetuskaivauksissa, opetushenkilökunnan ja opiskelijoiden työnä.

Ristimäen kirkko on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen kokonaisuus. Arkeologiselle tutkimukselle se on täydellinen kohde, koska alueen maankäyttö on päättynyt 1200-luvulla eikä varhaiskeskiaikaisen kirkon paikalle ole rakennettu myöhempää kirkkoa. Tällä hetkellä vallitsevan tulkinnan mukaan kirkko on paikallisten käyttämä kyläkirkko ennen varsinaista pitäjänseurakuntien organisoitumista. Kirkko on hylätty viimeistään 1230-luvulla. Tarkkaa rakennusvuotta tai edes -vuosikymmentä ei vielä tunneta.

Kirkon kaivauksissa on löytynyt 1180–1220 -luvuille ajoittuvia rahoja. Gotlantilaiset ja sveanmaalaiset hopearahat ovat tärkeä löytö myös Pohjoismaiden mittakaavassa, mutta myös kaivausten riski. Ne ovat nimittäin kohde, joka vetää puoleensa haaskalintuja, eli metallinpaljastinta käyttäviä aarteenetsijöitä. Nämä nykyajan sieluttomat hautarosvot, kuten eräs tuttuni heitä on nimittänyt, virheellisesti kutsuvat lainvastaisia tihutöitään arkeologian harrastamiseksi. (Toki suuri osa oikeista arkeologian harrastajista ja myös metallinpaljastimen harrastuskäyttäjistä on asiallista ja lainkuuliaista väkeä.) Toivoa todella sopii, että Ravattulan kaltainen kohde jätetään rauhaan ja ammattilaisille annetaan tutkimusrauha.

Kaivauksia on rajoittanut kaiken tutkimuksen ongelma, eli resurssipula. Onneksi pelkistä opetuskaivauksista on siirrytty laajemmin rahoitettuun tutkimushankkeeseen. Toistaiseksi rahoitus on ollut vaadittaviin resursseihin nähden vaatimatonta, ja hanke on perustanut Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:n tukemaan arkeologisen perustutkimuksen tekemistä. Ravattulan kaivauksia voi tukea liittymällä yhdistyksen kannatusjäseneksi ja ostamalla kannatustuotteita.

Ravattulan hankkeen kunniaksi täytyy sanoa, että tietoa yleisölle on saatavilla runsaasti ja helposti. Tänä vuonna elo-syyskuun kaivausten aikana kaivauksilla päivystää PR-arkeologi ja kohteelle järjestetään opastettuja kierroksia. Mikäli ei pääse paikan päälle, voi kaivauksia seurata hankkeen sivuilta ja blogista.

Loppuun pieni historioitsijan kritiikki, joka ei kohdistu itse kaivaushankkeeseen, vaan periodisointiin. Tiedotustilaisuudessakin puhuttiin “ristiretkiajasta“ (n. 1050–1200, joskus vuoteen 1300 asti). Nimitys viittaa ajanjaksoon kristillistymisen ja historiallisen ajan kynnyksellä, ja juontaa juurensa Suomeen tehdyistä niin sanotuista ristiretkistä, joista ensimmäinen on perinteisen käsityksen mukaan tehty Varsinais-Suomeen 1150-luvulle. Kyseinen ristiretki on pikemminkin legendaarinen kuin historiallinen. Erityisesti kun tutkimuskohteena ja samalla julkisessa keskustelussa on arkeologinen kohde, joka tulee muuttamaan käsityksiä kristillistymisestä ja seurakuntarakenteen kehityksestä, soisi, että keskustelua käytäisiin puhtaalta pöydältä eikä harhaanjohtavilla käsitteillä herätettäisi mielikuvia ristiretkilaivastosta ja piispansurmista. Ristimäki on nimittäin niin ällistyttävän hieno löytö, ettei se keksittyä lisäväriä kaipaa.