Kuluvalla viikolla Elina Grundströmin Helsingin Sanomien kolumni ”Keskiajan paluu on aiempaa lähempänä” herätti keskustelua tuttavapiirissäni. Se ei sinänsä ole yllättävää ottaen huomioon, kuinka monta keskiajantutkijaa ystäviini kuuluu, ja nyt tultiin ikään kuin meidän tontillemme. Kolumnin tehtävän täyttäen Grundströmin teksti aiheutti vähän ihastusta ja enemmän närkästystä.
Grundström pohtii, miten nyky-yhteiskunnassa kasvava tieteenvastaisuus ja omaa maailmankuvaa ja aatemaailmaa tukevien tulkintojen valikoiminen haastaa rationaalisen, tieteeseen perustuvan maailmankuvan ja uskon siihen pohjautuvasta kehityksestä. Grundström kysyy, onko tämä tieteenvastainen kehitys rinnastettavissa keskiajan yhteiskunnan takapajuisuuteen ja tieteiden ja taiteiden taantumiseen. Vertauksen tueksi Grundström nostaa politiikan tutkimuksen keskustelun keskiajan paluusta ja mainitsee erityisesti John Rapleyn artikkelin ”The New Middle Ages” vuodelta 2006
”Uudessa keskiajassa” on tässä yhteydessä kyse rinnastuksesta, jolla kuvataan ei-valtiollisten toimijoiden vallan kasvua ja niiden valvonnan ja esimerkiksi verottamisen vaikeutumista. Valtion suvereniteetti vähenee muiden toimijoiden kustannuksella, ja vertauskuvana on keskiajan yhteiskunta, jossa ainakin karkeasti yleistäen ja tiettyinä aikoina kirkko, sen sääntökunnat tai vaikkapa kauppakaupungit olivat osin maallisen esivallan valvonnan ulottumattomissa. Tähän liittyen Grundsröm esittää, että kenties myös tieteenvastaisuus ja äärimmäisen individualismin nousu on yhteydessä tähän kansallisvaltioiden heikentymiseen.
New medievalism
Ajatusleikki on mielenkiintoinen, ja ansaitsee tulla pohdituksi muuallakin, kuin yhdessä tiiviissä kolumnissa. Koska ”uusi keskiaika” ei juuri suomalaisessa keskustelussa esiinny, on myös paikallaan tarkentaa, että kyseinen termi ja teoria tunnetaan yleisimmin nimellä New Medievalism, ja sen lanseerasi jo vuonna 1977 Hedley Bull kirjassaan The Anarchical Society. Tiivis esittely käsitteestä löytyy esimerkiksi englanninkielisestä Wikipedia-artikkelista. Yleensä, kuten esimerkiksi Rapleyn artikkelissa, uusi keskiaika on kielteinen käsite, joka kuvaa anarkistista, jengien, rikollispomojen ja raharuhtinainen hallitsemaa maailmaa. Politiikan tutkimuksen teoriasta on pidettävä vielä erillään New Medievalism –käsitteen käyttö kulttuurin- ja kirjallisuudentutkimuksessa, jossa se tarkoittaa keskiaikaisten teemojen inspiroimaa nykykulttuuria, kuten esimerkiksi keskiaika-aiheita tietokonepeleissä.
Mutta se kriitiikki. Tuntemieni ja suunsa avanneiden tutkijoiden joukossa eniten närää taisi herättää se ylimalkainen tapa, jolla Grundsröm viittasi keskiaikaan yleisesti takapajuisena ja tieteenvastaisena aikana, jolloin ”kirkko vaiensi tiedemiehet ja toisinajattelijat.“ Tästä voi perustellusti olla eri mieltä, ja ennen kaikkea kuva on paljon kirjavampi kuin tiedettä vainoava kirkko. Tutkimani saksalainen inkvisiittori 1300-luvun lopussa oli kieltämättä toisinajattelijoiden vainoaja, mutta samalla hän kirjoitti harhaoppisuuden vastaiseen tutkielmaan myös kappaleen, jossa puolusti yliopistokoulutusta.
Ongelma rinnastuksessa ei kuitenkaan ole se, oliko keskiaika ”pimeä” vai ei – ja monella tapaa se kieltämättä oli väkivaltaista ja epävakaata aikaa. Mielestäni koko New Medievalism –teorian ongelma on, että se väistämättä tekee keskiajasta hyvin yleistävällä tasolla toisen, vastakohdan omalle edistyneelle kulttuurillemme. Siinä tarkastellaan kokonaista aikakautta kaoottisena välitilana Rooman valtakunnan ja Westfalenin rauhan välillä tavalla, joka historiantutkimuksessa on ollut vanhentunut jo vuosikymmeniä. Jos rinnastuksia haluaa tehdä, on palikka ”keskiaika” aivan liian iso. Puhutaan kuitenkin satojen vuosien ajanjaksosta, jonka sisällä yhteiskunta ehti muuttua moneen kertaan. Anglosaksinen Englanti olisi ollut 1400-luvun saksalaisten ja italialaisten kauppakaupunkien asukkaille yhtä vieras ja käsittämätön paikka kuin meille.
Tekstuaaliset yhteisöt?
Yllä esittämästäni kritiikistä huolimatta en vastusta sitä, että tehdään rinnastuksia vanhempien aikojen ja oman yhteiskuntamme välille. Tämän ovat varmasti havainneet ne, jotka ovat aiempia tekstejäni lukeneet. Hyvin vieraan ajan tai kulttuurin tutkimus voi herättää havainnoimaan muuten itsestään selvyyksiksi jääviä oman elämänpiirin ilmiöitä.
Minulle eniten ajatuksia Grundströmin kolumnissa ja sen synnyttäneessä keskustelussa herätti tieteenvastaisuus ja informaation valikoituminen. Ensi silmäyksellä voi tyystin kyseenalaistaa sen, onko keskiajan hitaalla, hyvin pieneen piiriin rajoittuneella tiedonvälityksellä ja vaivalloisella ja kalliilla tekstien tuotannolla mitään yhteistä 2010-luvun informaatiotulvan kanssa. Jos keskiajalla jopa kardinaalin asemassa ja varoissa olevat henkilöt saattoivat joutua vuosia metsästämään etsimäänsä teosta, niin maksumuureista huolimatta verkkoyhteyden päässä oleva henkilö pääsee kyllä käsiksi haluamaansa tietoon, ainakin periaatteessa, ainakin länsimaissa.
Toisaalta viime vuosina on keskusteltu siitä, kuinka erityisesti sosiaalisen median ja keskustelufoorumeiden ansiosta elämme yhä enemmän ja enemmän samanmielisten kuplassa. Kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea edes murto-osaa kaikesta uutistulvasta, joten valikoimme ystäviemme jakamia ja suosittelemia tekstejä. Jokainen blogia pitävä ja sen tilastoja seuraava tietää, että lukijat saapuvat Facebook- ja Twitter-jakojen seurauksena. Usein emme välttämättä edes lue uutisia, vaan niistä kontaktiemme käymää keskustelua. Olemme tekstuaalinen kulttuuri, mutta tekstit ovat meille läsnä kommentaattoreiden välityksellä, ja luemme melko varmasti samoja tekstejä, joita ystävämme ja seuraamamme ihmiset sosiaalisessa mediassa jakavat.
Tämä tuo jollain tavalla mieleen ’tekstuaaliset yhteisöt’ (textual communities), käsitteen, jonka avulla Brian Stock analysoi 1000–1100 -lukujen kirjallistumista vuonna 1983 ilmestyneessä kirjassaan Implications of Literacy. Stockin mukaan tekstit nousivat tuona ajanjaksona takaisin kulttuurin keskiöön, ennen kaikkea uskonnollisten yhteisöjen välityksellä. Kirjallisuus kosketti myös niitä, jotka eivät latinan ja siten luku- ja kirjoitustaitoisia. Esimerkiksi karismaattisten harhaoppisten kautta teologinen debatti kosketti myös näiden seuraajia. Tekstit, ennen kaikkea Raamattu, olivat läsnä, mutta ne tunnettiin tulkitsijoiden välittäminä.
Keskiajan historiasta löytyy myös esimerkkejä siitä, kuinka marginaalin ajetut yhteisöt radikalisoituivat omassa tulkinnassaan. 1100-luvun lopussa Lyonissa Valdesius-nimisen hurskaaseen elämään kääntyneen maallikon ympärille rakentunut liike ei ollut juuri sen radikaalimpi apostolisen elämän jäljittelijä, kuin monet muut aikakauden maallikkoliikkeistä. Harhaoppiseksi julistettuna seuraavien sukupolvien valdesilaiset kuitenkin kehittivät oppiaan syrjässä samaan aikaan teologiaansa tarkentavasta katolisesta kirkosta, jonka seurauksena myöhempien vuosisatojen inkvisiittoreiden silmissä heidän kohtaamiensa kerettiläisten oppi oli täysi vastakohta katoliselle kristinuskolle.
Tiedonvälityksemme on hyvin erilaista kuin käsin kirjoittavassa kulttuurissa, mutta jollain tavalla omilla keskustelupalstoillaan esimerkiksi rokotevastaisuutta tai ilmastonmuutoksen kieltämistä viljelevät ryhmät muistuttavat tietyn tulkintatradition ympärille rakentuvaa radikaalia hengellistä liikettä. Yhtä lailla omat tekstuaaliset yhteisöt voi löytää vaikka uusliberaaleilta tai korkeakoulutetulta vasemmistolta.
Joissain tekstuaalisissa yhteisöissä ei myöskään ole mitään pahaa, vaan ne ovat luonteva seuraus sosiaalisista suhteista ja kiinnostuksen kohteista. Huolestuttavaa on, jos yhteisöt kääntyvät entistä enemmän sisäänpäin ja jäävät maailmankuvassaan vain omien tulkitsijoidensa varaan, tyrmäten suoralta kädeltä kaiken ulkopuolisen kritiikin. Tällöin lopulta katoavat myös ne omaperäiset tekstit ja ajatukset, joista keskustelua piti käydä, ja jäljelle jää vain kommentaari ja muiden tulkintojen vastainen polemiikki.
Reima Välimäki 