Maanpiirin sortuessa

Pro nefas, orbis terrarum ruit et in nobis peccata non corruunt

Mikä häpeä, maanpiiri sortuu, mutta meidän syntimme eivät lakkaa kukoistamasta!

Hieronymus, tuo raamatunkääntäjänäkin tunnettu myöhäisantiikin teologi ja kaikin puolin äkäinen mies, kirjoitti näin 400-luvun alussa. Maanpiirin sortuminen tarkoitti tietenkin ikuisena pidetyn Rooman luhistumista. Vaikka Länsi-Rooman valtakunnan hajaantuminen oli pitkä prosessi,[1] aikalaiset kokivat syvän järkytyksen Alarikin goottijoukkojen vallatessa Rooman elokuussa 410. Mahdoton oli tapahtunut.

Hieronymus tiesi, ettei maailma ollut enää entisensä. Hän haukkui aikalaisiaan siitä, että nämä siitä huolimatta jatkoivat elämäänsä kuten ennen: he koristelivat kotinsa kullalla kun köyhien pakolaisten laumat kuolivat kynnyksille. Vaikka Hieronymus oli kiukkuinen kristitty moralisti, tavoitti hän jotain, mikä koskettaa näinä ilmastonmuutoksen aikoina. Miksi mitään ei tapahdu, vaikka kaikki tietävät, että maailma palaa?

Lainaus on Hieronymuksen kirjeestä kuvitteelliselle nuorelle tytölle, Ad Pacatulam (Ep. 128). Kirje käsittelee monella tavalla misogyynisesti naisen heikkoutta ja tyttölapsen kasvatusta, mutta kirjeen lopussa Hieronymus onnistui vielä kiteyttämään jotakin universaalia. Se pysäyttää ainakin kaltaiseni pienen lapsen isän, joka kirjoittaa tätä vauvan nukkuessa tyytyväisenä viereisessä huoneessa.

Tällaisina aikoina on Pacatula syntynyt, näiden tapahtumien jylinä on hänen lapsuutensa helistin. Hän on tunteva kyyneleet ennen naurua ja surun ennen iloa. Hädin tuskin on hän astunut lavalle kun näytös on jo ohi. Hän luulee maailman aina olleen tällainen. Hän ei tiedä menneisyydestä, pakenee nykyisyyttä, kaipaa tulevaa.

Hieronymus kristittyine aikalaisineen asetti toiveensa tuonpuoleiseen maailmaan, mutta melkoista kuraa seuraavat puolitoista vuosituhatta olivat, joten mallia ei kannata etsiä siitä. Sen sijaan meillä on vielä muutama vuosikymmen aikaa tehdä kaikkemme, jotta tämä maapallo pysyy asuttavana myös nyt syntyville Pacatuloille.

 

[1] Tästä aiheesta suosittelen vilpittömästi Maijastina Kahloksen kirjaa Rooman viimeiset päivät, Otava: Helsinki, 2016.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , . Bookmark the permalink.