Koronavirus, musta surma ja reaktioita tuntemattomaan sairauteen

COVID-19-viruksen leviäminen ympäri maailmaa on aiheuttanut jo paniikkireaktioita kuten kasvomaskien, WC-paperin ja elintarvikkeiden hamstrausta. Viranomaisviestintä on tempoillut, ja esimerkiksi Suomessa viesti on ollut, että on edelleen todennäköisempää saada kausi-influenssa kuin koronavirus. Totta, mutta evoluutiobiologian tutkija Tuomas Aivelo osuu asian ytimeen, kun sanoo, että on totta kai enemmän huolissaan uudesta ja tuntemattomasta viruksesta.

Keskiajantutkijalle tuntemattomasta taudinaiheuttajasta tulee välittömästi mieleen mustana surmana tunnettu suuri paiseruttoepidemia, joka pyyhki yli Euroopan 1347-1351. Hannah Marcus kirjoitti The New York Timesin mielipidekirjoituksessa kuinka kokemukset mustasta surmasta ja sen synnyttämistä juutalaisvainoista toimivat varoittavana esimerkkinä muukalaisvihasta poikkeusaikoina.

Vaikka uusi koronavirus on paljon vähemmän tappava kuin paiserutto ja lääketiede aivan eri tasolla kuin 1300-luvulla, yhdistää taudinaiheuttajia muun muassa se, että niille ei ole väestössä vastustuskykyä. Se tarkoittaa sitä, että tautiin kaatuvat myös terveet työikäiset. Tämä erotti keskiajalla ruttoepidemiat muista kulkutaudeista, sillä Euroopassa tuolloin tuttuihin viruksiin oli aikuisikään selvinnyt väestö kehittänyt melko tukevan vastustuskyvyn. Eli vaikka isorokko niitti lapsia, yhteiskunta toimi ja sairaita hoidettiin. Tai ainakin lievitettiin kuolevien tuskaa.

Keskiajan Euroopan ensimmäisen ruttoepidemian aikana tilanne oli täysin toisin. Samuel Cohn Jr. on käsitellyt sen aikaisia reaktiota erinomaisessa, laajaan materiaaliin perustuvassa artikkelissaan. Kymmenet aikalaiskirjoittajat kuvasivat sitä, kuinka vanhemmat hylkäsivät lapsensa, lapset vanhempansa, sukulaiset eivät käyneet sairaiden luona kylässä eivätkä papit suostuneet suorittamaan sakramentteja. Matteo Villani, joka Firenzessa vuonna 1348 paheksui kanssakaupunkilaistensa käytöstä, huomautti jopa, kuinka hylkäämisen takia monet sellaiset kuolivat, jotka muuten olisivat voineet selvitä. Ihmiset olivat kauhuissaan tuntemattomasta tappajasta, joka levisi nopeasti ja josta hyvin harva sairastunut selvisi.

Vaikka rutto aikalaiskuvauksissa on erottelematon tappaja, joka muutamassa päivässä vei hautaan terveen miehen, niin kuitenkin se iski ankarimmin jo valmiiksi aliravittuihin ja muuten heikompiin. Osittain syynä oli heikompi vastustuskyky, osittain sairaiden jääminen oman onnensa nojaan: työstä, perheenjäsenten huolenpidosta, järjestyksestä ja hallinnosta vastaavien aikuisten nopea sairastuminen on historiallisissa ruttoepidemioissa aiheuttanut epäsuorien seurausten kautta heikommassa asemassa olevien, kuten köyhien ja lasten tavattoman suurta kuolleisuutta (Benedictov 2006, 263-264, 267-268).

Rutto Firenze, Luigi Sabatelli
Rutto Firenzessä 1348, Luigi Sabbatellin (1772-1850) mukaan. Lähde: Welcome Collection/Europeana

Huonosti pidätellyt helpotuksen huokaukset koronaviruksen tappaessa lähinnä vanhuksia ja pitkäaikaissairaita ovat ajattelemattomia, mutta koko yhteiskunnan kannalta huoli terveistä työikäisistä on ymmärrettävää myös tänä päivänä. Vaikka COVID-19 tuskin johtaa yhteiskuntien romahtamiseen, niin jos terveydenhuollon, poliisin, pelastustoimen, vanhuspalveluiden, varhaiskasvatuksen ja koulujen työntekijöitä alkaa suurin joukoin kaatua sairauden seurauksena, niin eniten kärsivät juuri riskiryhmät.

Olen usein pohtinut, miten myöhäiskeskiajan Eurooppa selvisi ruttoepidemiasta, joka vei hautaan 30-50% väestöstä, ja jota seurasivat toistuvat uudet epidemiat yhdessä muiden kulkutautien kanssa aina 1700-luvulle. Samuel Cohnin artikkeli antaa yhden vastauksen ja myös tiettyä toivoa ihmisten käytöksestä. Kaikkein äärimmäisimmät reaktiot pogromeista perheenjäsenten hylkäämisiin nimittäin löytyvät, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, ensimmäisen suuren epidemian ajalta. Jo mustan surman loppuvaiheessa pahin paniikki näyttää joissain kaupungeissa väistyvän, ja seuraavista epidemioista löytyy enemmän merkkejä kaupunkien ja perheiden sosiaalisen koheesion ja solidaarisuuden lisääntymisestä kuin paniikista ja hylkäämisistä. Kuten Cohn artikkelin lopussa toteaa ”people began realizing that flight and abandonment were counter-productive; for self and community preservation, charity and sacrifice proved more efficacious”.

Tämän tajuamista toivon myös 2020-luvulla.

Yhteiskunnan parempiosaisille musta surma sen sijaan antaa huonon esimerkin. Eliitti selvisi keskiajan ruttoepidemioista muita paremmin, koska oppi pakenemaan pian, kauas ja pysymään poissa pitkään. Tunnetuin esimerkki on Boccaccion Decameronen iloinen aatelisseurue. Corona-viruksen tapauksessa lentävä elämäntapamme, on kyse sitten talvilomista Italiassa tai vaihto-opiskelijoiden liikkeistä ympäri maapallon, levittää virusta uusille alueille. Ehkä olisi aika pysyä kaikessa rauhassa lähellä, tai ainakin kaukana pahimmista epidemia-alueista.

 

Kirjoituksessa mainitut tutkimukset:

Ole J. Benedictow, The Black Death, 1346-1353: A Complete History. 2nd edition (Woodbridge: Boydell & Brewer, 2006).

Samuel Cohn Jr., ”Plague violence and abandonment from the Black Death to the early modern period”, Annales de demographie historique 134, nro 2 (2017): 39–61.