Joskus tutkimushistoria paljastuu lähes tutkimuskohdetta mielenkiintoisemmaksi. Kerettiläisyyden ja inkvisition tutkimus on usein ollut poleemista ja kirkkokriittistä, tosin ajoittain myös apologeettista, ja sitä harjoittaneet henkilöt vähintäänkin omalaatuisia. Iso osa omankin väitöskirjani aineistosta on säilynyt tai ainakin tullut tunnetuksi luterilaisen kirkkohistorioistijan, sekä katolisten että protestanttien kanssa rähinöineen Matthias Flacius Illyricuksen (1520-1575) ja hieman myöhemmin eläneen jesuiitta Jacobus Gretserin kummankin omaa kantaansa pönkittävän julkaisutoiminnan ansiosta. Hyvä että pönkittivät.
Reformaation ja uskonsotien aika on asia erikseen, mutta myös myöhempinä, meidän näkökulmastamme lähes sivistyneinä vuosisatoina eläneet tutkijat ovat olleet välillä myrskyn silmässä. Tällaisiin lukeutuu ilman muuta saksalainen katolinen teologi, pappi, kirkkohistorioistija, professori ja Baijerin tiedeakatemian puheenjohtaja Ignaz von Döllinger (1799-1890).
Döllingerin ura oli pitkä, aktiivinen ja se ajoittui modernin historiatieteen syntyvuosisadalle ja -seuduille. Hänen ystäviään oli esimerkiksi Leopold von Ranke, jonka nimen pitäisi soittaa kelloja ainakin historian perusopinnot läpi istuneiden mielissä. Ei siis ihme, että Döllingerin voi katsoa olevan useammankin kirkkohistorian tutkimusaiheen pioneereja, ja että myös keskiaikaisten harhaoppien tutkijat vieläkin ajoittain kääntyvät hänen juuri ennen kuolemaansa julkaiseman (mutta ilmeisesti vuosikymmeniä vanhaan työhön perustuvan) lähdejulkaisun Beiträge zur Sektengeschichte des Mittelalters. I-II (1890) puoleen.
Etsiessäni Wuppertalin kirjastosta kopiota tästä mainiosta, joskin editointiperiaatteiltaan vähintäänkin epäluotettavasta kokoelmasta, törmäsin myös elämäkerta-artikkeliin I. von Döllingeristä itsestään: Fuhrmann, Horst. Ignaz von Döllinger: ein exkommunizierter Theologe als Akademiepräsident und Historiker.Sitzungsberichte der Sächsischen Akademie der Wissenschaften zu Leipzig, Philologisch-Historische Klasse 137,1. Leipzig: Verl. der Sächs. Akad. der Wiss. [u.a.], 1999.
Ei varmaan yllätä, että otsikon osa ein exkommunizierter Theologe herätti välittömästi mielenkiinnon. Ja onneksi itse artikkeli lunasti lupauksen.
Ignaz von Döllinger eli kieltämättä jännittävää aikaa, ainakin kirkkohistorioitsijalle. Samaan aikaan kun historian ja filologian metodologinen kehitys alkoi tuottaa uusia, kriittisiä editioita myöhäisantiikin ja keskiajan teksteistä, päätettiin I Vatikaanin konsiilissa Pius IX:n johdolla paavin erehtymättömyydestä.
Edellisen perusteella – eritoten innostuneena monia varhaisten paavien dekretaaleja myöhemmiksi väärennökseksi osoittaneesta Pauls Hinschiuksen Decretales Pseudo-Isidorianae et Capitula Angilramni –editiosta (1863) – Döllinger päätyi vastustamaan jälkimmäistä, eli I Vatikaanin konsiilin dogmaa paavin erehtymättömyydestä, uskoen ettei sille ollut historiallisia perusteluita.
Jos Pius IX ajoi paavin erehtymättömyytä, ei liene vaikea arvata, että hän ja hänen kannattajansa eivät pitäneet erehtymättömyyden kritisoinnista.
Döllinger kritisoi silti, tosin salanimellä “Janus”. Pseudonyymista huolimatta itse konsiilin päätöksen vastustaminen johti siihen, että Münchenin arkkipiispa ekskommunikoi kapinallisen papin ja professorin vuonna 1871. Döllinger joutui eroamaan virastaan teologisessa tiedekunnassa.
Jos Döllinger itse tai hänen lähipiirinsä pelkäsivät akateemisen uran päättymistä, niin kaikkea muuta. Münchenin yliopisto asettui poikansa taakse, ja valitsi seuraavana vuonna ylivoimaisella enemmistöllä Döllingerin rehtoriksi. Döllingerin omat akateemiset ansiot ja kunnioitus tiedeyhteisön sisällä olivat kieltämättä huomattavat, mutta taustalla oli todennäköisesti myös tiedemaailman pesäero katoliseen kirkkoon ja Saksassa vaikutusvaltaisiin, vahvaa ja keskitettyä katolista kirkkoa ja paavia poliittisesti ajaneisiin ultramontanisteihin.
Eikä tässä vielä kaikki: vuonna 1873 Döllinger valittiin vaikutusvaltaiseen Baijerin tiedeakatemian puheenjohtajan virkaan, ainoana teologina tiedeakatemian historian aikana. Tosin Döllingerinkin kohdalla puhuttiin vain ansioista kirkkohistorian saralla, teologia ei enää edistyvällä 1800-luvulla kuulunut oikeisiin, salonkikelpoisiin tieteisiin sen paremmin Preussissa kuin Baijerissakaan. Ja jos joku luuli, että 73-vuotias Döllinger olisi pian tehnyt tilaa seuraajalleen, niin pettyi pahasti. Päinvastoin, virkeä vanhus hoiti Tiedeakatemian puheenjohtajuutta pidempään kuin kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä, lähes 17 vuotta.
Aikalaiskuvausten mukaan Döllinger oli lähes elämänsä loppuun asti hyväkuntoinen ja terävä, pystyi kärryillä niin ajankohtaisesta tutkimuksesta kuin kirjallisuudesta ja oli kaiken kukkuraksi armoitettu puhuja, joka veti salin täyteen kuulijoita.
Döllinger olisi ollut työurien pidentäjän märkä uni: professoriksi alle kolmikymppisenä, ero professorin virasta 71-vuotiaana , seuraavana vuonna rehtoriksi ja 90-vuotiaaksi asti tiedeakatemian johtajana.
Reima Välimäki 