Osallistuin tänään (19.1.2015) Tieteen ja teknologian vihreät ry:n (Viite) Turun pääkirjastossa järjestämään paneelikeskusteluun, jossa panelisteina olivat biologi, ympäristöjournalisti Jami Jokinen, kestävän liiketoiminnan konsultti Mari Saario, evoluutiopsykologian dosentti Markus J. Rantala ja Viite ry:n hallituksen jäsen Tuomo Liljenbäck. Puhetta johti kirjailija ja tiedebloggaaja Tiina Raevaara. Tässä muutamia havaintojani keskustelusta.
Tilaisuuden avasi Tiina Raevaara lainaamalla viimeisintä tiedebarometriä (2013). Vastoin yleistä pessimismiä yhä useampi (selvä enemmistö) suomalaisista seuraa mielenkiinnolla tiedeuutisia ja tieteen kehitystä, erityisesti luonto- ja ympäristöaiheita. Samoin jatkuvasti pienempi osa uskoo uskomushoitoihin ja suurempi osuus pitää ilmastonmuutosta totena.
Keskustelussa esiin nousivat nopeasti ongelmakohdat ja tunnelma oli tiedebarometria pessimistisempi. Tiina Raevaara johti paneelia napakoin ottein ja nosti puheenjohtajan roolissaan esiin uusia teemoja eikä antanut keskustelun polkea paikallaan. Raevaara aloitti kysymällä panelistien mielestä suurinta tieteen ja ”kansan” välistä ongelmaa tai kitkaa. Jami Jokinen tiivisti ongelman sekä tieteen että tiedejournalismin osalta siihen, että tietty terve auktoriteettiusko on kadonnut. (Tosin ehkä olisi parempi puhua uskosta ja luottamuksesta asiantuntijuuteen.) Kuka tahansa, joka sanoo, mitä halutaan kuulla, on parhaimman tiedon lähde, ei suinkaan vuosikymmeniä asiaa tutkinut tutkija.
Mari Saario, joka kymmenvuotiaana oli tajunnut ettei voi ryhtyä renessanssineroksi, sanoi ongelmana olevan runsaudenpula ja pirstaloituminen. Eri tieteenalojen ja asiantuntijoiden suhteuttaminen on nykypäivänä hyvin vaikeaa. Joku voi olla hyvin sivistynyt yhdellä alalla, mutta täysi harrastelija toisella. Markus Rantalan mukaan yleisö ei erota mielipidettä ja tutkimustietoa. Samaten yksittäisen tutkijan virhe tai heikko tutkimus saatetaan esittää koko tieteenalan heikkoutena. Tuomo Liljenbäck käänsi katseen koulutusjärjestelmään ja pohti, että se ei ehkä sittenkään saa ihmisiä koulutettua kyllin lähdekriittisiksi.
Rantalan mukaan ongelma on myös journalistien pyrkimys kerätä mahdollisimman paljon klikkauksia, mahdollisimman kärkevä juttu, joka saa tutkijan näyttämään tyhmältä. Esimerkkinä Rantala käytti tutkimusaiheettaan rakkauden neuropsykologiaa, jossa jokainen kuvittelee olevansa asiantuntija. Jokinen tunnusti toimittajana alansa synkän puolen, mutta muistutti myös journalistista ohjeista, jotka painottavat objektiivisuutta ja haastateltavan oikeutta korjata juttua. Näitä ohjeita vastaan toimivat toimittajat rikkovat omia sääntöjään. Toisaalta räväkässä otsikossa ja vastakkainasettelussa ei Jokisen mukaan ole mitään vikaa sinänsä, kunhan niillä on relevantti syy. Tässä on perua, tutkijoilla on tiivistämisen ja iskevän kirjoittamisen taidoissa opittavaa hyviltä journalisteilta.
Raevaara johdatteli panelisteja myös pohtimaan, mistä tiedejournalismissa keskustellaan liian vähän. Rantalan mukaan tutkijalta kysytään usein vain yhdestä ja samasta hänen monista tutkimusaiheistaan. Saarion huomautti, että kuluttajaelektroniikan taustalla oleva tiede saa yllättävän vähän huomiota. Liljenbäck totesi, kuinka mediakenttää hallitsee kerrallaan vain muutama asia. Toisaalta jotkut asiat, kuten tähtitiede, pysyvät otsikoissa vaikka niillä ei ole suoraa relevanssia ihmisten jokapäiväiseen elämään. Ilmeisesti joillain asioilla on arkipäivän tuolle puolelle yltävää viehätysvoimaa. Lisäisin tähtitieteeseen toisen tiedepalstojen kestosuosikin eli dinosaurukset, joita koskevaa uutisointia luen itse mitä suurimmalla mielenkiinnolla. Kukapa ei.
Koska sitten kokemusasiantuntijuus on relevanttia? Jokinen nosti Varsinais-Suomen ja Satakunnan rajamailta esimerkin merimetso- ja susihavainnoista. Tässä kysymyksessä kansalaiset eivät tunnusta yhtään tutkijoiden tai tutkimuslaitosten auktoriteettia, vaan kuvittelevat kaiken tiedon olevan omissa kokemuksissaan. Se on sikäli erittäin sääli, sillä kansalaisten havainnot voitaisiin valjastaa tutkimuslaitosten avuksi, jos salaliittoteoriat saataisiin karsittua niistä pois. Rakastumisen kemiassa, Rantalan tutkimusaiheessa, ongelmana on puolestaan se, että rakastuminen lähtökohtaisesti muuttaa ihmisen subjektiivista kokemusta. Jokainen voi muistella ja reflektoida omia rakastumisen syitään, mutta aivokuvasta näkyy aivan toinen taso.
Auktoriteettivajeesta puhuttaessa Raevaara haastoi panelisteja pinnalla olevalla rokotekriittisyydellä (jota paneeli alkoi Jokisen aloitteesta nimittää rokotehöpsismiksi). Positiivisena asiana Liljenbäck muistutti Yhdysvaltain populaarista, sosiaalisessa mediassa leviävästä, rokotehöpsismiä karnevalisoivasta vastareaktiosta. Liljenbäckin omaan puolueeseen Vihreisiin kohdistuvana piikkinä tuli monien vihreiden tieteellistä asiantuntijuutta haastava kielteinen kanta geneettisesti muunneltuihin organismeihin. Tieteellinen konsensus pitää GMO:ja turvallisina, mutta tätä tutkimustietoa ei ympäristöliikkeen piirissä haluta ottaa vastaavalla vakavuudella kuin vaikka ilmastonmuutosta koskevaa tutkimusta. Saarion mukaan kipupisteitä ovat länsimaisessa kulttuurissa tällä hetkellä perhe ja ruumiillisuus, ja kysymys rokotteista osuu tähän. Koska yksikään tutkija ei voi taata rokotteiden 100% turvallisuutta, huomio kääntyy tunnepitoisempiin auktoriteetteihin, jotka voivat olla esimerkiksi rokotehöpsistisiä, mutta muuten perhekeskeisyyttä ja hyvää vanhemmuutta edustavia hahmoja.
Raevaara kommentoi välillä itse keskustelua. Hänen mukaansa suuri ongelma yleisön ja tieteentekijöiden välillä on se, ettei tieteen luonnetta, sen toimintatapoja ja esimerkiksi kiistakysymyksiä koskevan konsensuksen hidasta syntymistä ymmärretä. Jokinen huomautti, että hän haluaisi tehdä ja lukea artikkeleita tieteen teosta, mutta tutkijat ovat vastahakoisia kertomaan työnsä tästä vaiheesta ja ottamaan toimittajia mukaan laboratorioon tai maastoon. Tässä on ehkä tutkijoilla peiliin katsomisen paikka, ehkä itse kunkin pitäisi kertoa enemmän, mitä tutkimuksen teko pitää todella sisällään.
Perustuen eduskunnan tiedotustilaisuuteen tutkimuksen strategisesta rahoituksesta Raevaara nosti esiin sen kuinka pelottavan vähän poliittinen päätöksenteko lopulta perustuu tutkimustietoon. Kenelle siis kuuluu vastuu siitä, että tutkimustieto on mukana yhteiskunnan päätöksenteossa? Rantala ja Liljenbäck huomauttivat tässä yhteydessä siitä, kuinka yliopisto ei palkitse tieteen popularisointia ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta virantäytöissä, mikä ei ainakaan edistä vaikuttamista politiikkaan. Saario toivoi, että Suomessa otettaisiin käyttöön valtioneuvoston tieteellinen neuvonantaja – ja että Euroopan komissio ottaisi neuvonantajan takaisin. Perustuen kokemukseensa kunnallispolitiikassa Saario myös muistutti, että poliitikko on päätöksentekoprosessin vanki. Monimutkaisissa kysymyksissä yksittäisillä poliitikoilla tai edes puolueilla ei ole resursseja tehdä omaa valmistelua esimerkiksi tilanteessa, jossa kunnan virkamies on valmistellut vain yhden vaihtoehdon esityksen pohjaksi.
Pääsy tieteeseen on oleellinen kysymys. Raevaara muistutti, että työskennellessään tällä hetkellä yliopiston ulkopuolella tieteen parissa, hänellä ei yksinkertaisesti ole pääsyä läheskään kaikkiin tieteellisiin artikkeleihin, vain koska hänellä ei ole yliopiston käyttäjätunnuksia. Kansalaisyhteiskunnan kannalta tämä on iso ongelma. Open access -julkaisuja on ehdotettu ratkaisuksi, mutta Liljenbäck suhtautui niihin hieman epäillen: osa maksua vastaan julkaisevista OA-aikakauskirjoista on julkaissut mitä tahansa, mikä syö koko järjestelmän uskottavuutta. Saario puolestaan huomautti aiheesta, josta olen hetki sitten kirjoittanut. Vanha tieto on saatavilla esimerkiksi Google Booksissa, uusi on maksumuurin takana.
Vasta keskustelussa nousi esiin humanistisen tieteen vaitiolo monissa kysymyksissä, ja yleisöstä kysyttiin, miksei paneelissa ole ihmistieteiden edustajia. (Rantala kyllä muistutti olevansa koulutukseltaan psykologi). Tässä on tarkastelun paikka meille humanisteille, kuten omassa kommentissani esitin. Miksi olemme niin vähän äänessä? Miksi suurten, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien kysymysten populaaritieteellistä kenttää hallitsevat Suomessa luonnontieteilijät kuten Esko Valtaoja ja Kari Enqvist? Miksi tiedejournalismi ei useinkaan tarkoita humanistisia tieteitä vaan ensisijaisesti luonnontieteitä tai lääketiedettä? Osittain tämä epävarmuus osallistua on mielestäni oire viime vuosikymmenten sinänsä terveestä lähdekriittisestä keskustelusta, sanotaanko sitä vaikka postmodernistiseksi haasteeksi. Mutta ehkä humanististen tutkijoiden pitäisi päästä yli relativismista, ainakin teeskennellä niin ulospäin, ja olla rohkeampia ja itsevarmempia kommentaattoreita.
Moniin paneelissa keskusteltuihin kysymyksiin humanisteilla olisi sanottavaa. Susihavaintojen lisäksi pitäisi julkisessa keskustelussa purkaa folkloristista sutta, niitä vipeltää ihmisten mielikuvituksen ansiosta Suomen metsissä paljon biologisia susia enemmän. Rokotehöpsistisessä keskustelussa vanhemman historian tutkijoiden olisi paikallaan muistuttaa, millainen maailma oli ilman rokotteita, antibiootteja ja sairaanhoitojärjestelmää. Sen paluuta ei oikeasti voi kukaan haluta.
Reima Välimäki 