Kerettiläisten pääsiäinen

Vaikka pääsiäinen on tätä nykyä useimmille meistä neljä päivää vapaata, jolloin kaupat ovat hankalasti kiinni, on juhlalla ollut eurooppalaisessa kulttuurissa vakaa asema kirkkovuoden pääjuhlana. Keskiajalla pääsiäinen oli kiistatta vuoden tärkein juhla, johon valmistautuminen leimasi koko kevättalvea, jos ei muuten niin paastonajan muodossa. Pääsiäiseen kohdistui myös uskonnollisia ja kulttuurisia jännitteitä, joita kuvastaa hyvin seuraava, tavallisesta poikkeava pääsiäiskertomus. Latinasta käännetty katkelma on kuvaus siitä, mitä odotuksia ja pelkoja valdesilaiset harhaoppiset kokivat ja mitä omia ratkaisuja he tekivät pääsiäisenä.

Joillakin henkilöillä valdesilaisten keskuudessa on tapana pääsiäisenä huolehtia itsestään omalla tavallaan. Näin se tapahtuu: joku heistä hankkii happamattoman leivän ja asettaa sen pienen puulevyn päälle ja vettä ja viiniä lusikkaan ja siunaa nämä samalla kun jakaa näistä ehtoollisen itselleen ja muille. Tämän tehtyään hän heittää lusikan ja puulevyn tuleen poltettaviksi. Tosin monien heidän mestariensa usko tämänkaltaiseen omaan ehtoolliseen ei ole kovin vahva, vaan nämä menevät mieluummin mieluummin pappien luo sen jälkeen kun ovat ensin ripittäytyneet keskenään toisilleen. Ja siellä (pappien luona, l. kirkossa) he ottavat vastaan ehtoollisen kiirastorstaina tai pitkäperjantaina, jolloin paine ihmisten taholta on suuri. Tämän he tekevät, ettei heitä tunnistettaisi (kerettiläisiksi).

Tarina on peräisin 1390-luvulta, ja hyvin todennäköisesti sen muistiinmerkitseminen liittyy tapahtumiin vuonna 1391, jolloin ryhmä valdesilaisia saarnaajia ja rippi-isiä hylkäsi oman uskonlahkonsa ja kääntyi katolisuuteen. Kääntymyksensä yhteydessä he paljastivat inkvisiittoreille runsaasti sisäpiirin tietoa uskonharjoittamisestaan ja valdesilaisten opillisista kannoista. Nämä tiedot kirjoitettiin ylös ja ne levisivät 1300-luvun lopussa ja 1400-luvulla useina hieman toisistaan eroavina latinankielisinä versioina, joista kaikki olivat enemmän tai vähemmän ne muistiinmerkinneiden katolisten kirkonmiesten odotusten ja ennakkoluulen muovaamia. Yllä oleva käännös perustuu länsisaksalaisen Trierin kaupunginkirjastossa säilyneeseen 1430-luvun käsikirjoituskopioon (Trier, Stadtbibliothek Cod. 680/879, f. 89r-v)

Miten tätä tarinaa pitäisi lukea? Ensinnäkin terve epäluulo on paikallaan. Katolisten kirjoittajien kuvaukset kerettiläisistä usein liioittelevat ja kärjistävät hyökkäyksen kohteena olevan ryhmän harhaoppisuutta vakuuttaakseen lukijansa tai kuulijansa näiden uskon vihollisten vaarallisuudesta. Tässäkin kuvauksessa on piirteitä, jotka esiintyvät myös täysin muissa yhteyksissä vääräuskoisiin liitettynä. Esimerkiksi happamattoman leivän hankkiminen omia, salaisia menoja varten muistuttaa keskiajalla yleisiä tarinoita juutalaisista, jotka varastivat ehtoollisleivän käyttääkseen sitä taikamenoissa – ja nämä tarinat ovat kiistämättä vihamielistä mustamaalausta. Tällaisten vakiintuneiden kirjallisten mallien, toposten, käyttö herättää tutkijassa epäilyksen tarinan autenttisuudesta. Topoksiin turvautuminen ei silti tarkoita samaa kuin valehtelu tai fiktio, vaan on yksinkertaisesti kirjoittajan tapa jäsentää tekstiään kulttuurilleen ja maailmankuvalleen tyypillisellä tavalla. Myös nyt lukemasi teksti toistaa opittuja ja jaettuja kirjoittamisen tapoja.

Lyhyessä kertomuksessa on myös elementtejä, jotka vihjaavat, että tarina – tai ainakin jutun ydin – voi hyvin olla peräisin katolisiksi kääntyneiltä entisiltä valdesilaisilta. Esimerkiksi viittaukset valdesilaisten sisäisiin tulkintaerimielisyyksiin ehtoollisesta on merkki jonkinlaisesta sisäpiirin ymmärryksestä. Mutta vaikka jutun alkuperä olisi todella käännynnäisissä, se ei tietenkään tarkoita, että tarina olisi automaattisesti tosi. Yhtä hyvin kyse voi olla ryhmän sisäisistä, kilpailijoihin liitetyistä huhupuheista.

Sinänsä on aivan mahdollista, että osa valdesilaisista turvautui oman käden apuun myös ehtoollisen ollessa kyseessä. Valdesilaisten mielestä valtaosa kirkon papistosta oli turmeltunutta ja eli synnissä – ei täysin tuulesta temmattu väite 1300-luvun lopussa, jolloin kirkko oli jakautunut kahden paavin kilpaileviin leireihin ja kärsi yleisesti uskottavuusongelmista. Valdesilaisten tulkinnan mukaan kuolemansynnissä elävien pappien jakamat sakramentit eivät olleet päteviä. Kirkon kanta puolestaan oli, että sakramentin voima tuli suoraan Jumalalta ja oli sakramentissa itsessään, ei sitä jakavassa henkilössä – jonka kuitenkin tuli ehdottomasti olla vihitty pappi. Valdesilaisten keskuudessa hyveellisesti elänyttä maallikkoa taas pidettiin huonoja pappeja parempana saarnaajana ja rippi-isänä, joten on täysin kuviteltavissa, miten tästä tulkinnasta edettiin omaan ehtoollisenviettoon.

On tarina omasta ehtoollisen vietosta tosi tai ei, kuvauksen loppuosa kertoo paljon. Enemmän kuin kerettiläisistä se kertoo oman aikansa katolisesta yhteiskunnasta. Valdesilaiset eivät mieluusti ripittäytyneet papeille, mutta lainaus kertoo, että pääsiäisen aikaan heidän oli pakko, koska ympäröivän yhteiskunnan paine kävi muuten sietämättömäksi.

Tämän paineen oli synnyttänyt IV Lateraanikonsiili vuonna 1215 (tasan 800 vuotta sitten, hyvää juhlavuotta konsiili!). Silloin säädettiin vuosittainen, pääsiäisen aikaan tapahtuva ripittäytyminen ja sitä seuraava ehtoollisella käynti jokaisen katolisen, myös maallikoiden vähimmäisvelvollisuudeksi. Mikäli kerettiläiset halusivat elää osana ympäröivää yhteiskuntaa, oli vähintään kerran vuodessa paras niellä ylpeytensä ja saapua kirkkoon muiden mukana.

Pääsiäisen aika nimittäin muistutti, miksei omalaatuisilla mielipiteillä kannattanut vetää liikaa huomiota puoleensa. Pääsiäisviikko oli katumuksen aikaa, ja vakavista rikkeistä julkisiin ja häpeällisiin katumusharjoituksiin määrätyt syntiset saapuivat tuhkakeskiviikkona kirkkoon katumuksentekijän asussaan ja paljain jaloin. Heidät johdatettiin symbolisesti ulos kirkosta ja hyväksyttiin takaisin kirkon huomaan nöyryytettynä vasta kiirastorstaina. Kerettiläisyys kuului ilman muuta ankarasti rangaistaviin rikoksiin, ja siitä julkiseen sovitukseen määrätyt olivat yhteisöjensä hylkiöitä, kantaen vaatteissaan häpeäristejä tai seistessään kirkonmenojen aikana pilkkahattu päässään seurakunnan edessä. Oli varsin ymmärrettävää, jos tiukinkin kirkon ja papiston kriitikko taipui kerran vuodessa ja osallistui muiden mukana pääsiäisen kirkonmenoihin.

This entry was posted in Uncategorized and tagged , , , , . Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s